Mitä si­nul­le tu­lee mie­leen sa­nas­ta “lau­la­ja”? Kuka oi­ke­as­taan on lau­la­ja? On­ko se joku, joka sei­soo kirk­kais­sa va­lois­sa mik­ro­fo­ni kä­des­sä hur­raa­van ylei­sön edes­sä? Vai on­ko se eh­kä äi­ti, joka hy­räi­lee lau­lu­ja lap­sel­leen tai ruo­kaa lait­ta­es­saan, tai isän­tä, joka it­sek­sen­sä lau­laa lem­pi­virt­tään trak­to­rin­ko­pis­sa pel­to­töi­tä teh­des­sään? Py­säh­ty­es­sä­ni miet­ti­mään asi­aa huo­maan, et­tä lau­la­ja ei vält­tä­mät­tä ole am­mat­ti tai tit­te­li.

Blo­gi­kir­joit­ta­ja­na aloit­ta­es­sa­ni kir­joi­tin kir­joit­ta­ja­ku­vauk­seen it­sek­se­ni hie­man hy­myil­len, et­tä olen myös ”lau­la­ja”. Mie­tin kyl­lä, et­tä voin­ko niin lait­taa, mut­ta kir­joi­tin kui­ten­kin, kos­ka tyk­kään lau­la­mi­ses­ta.

Kä­vin ala­kou­lun nel­jä luok­kaa mu­siik­ki­pai­not­tei­ses­sa ope­tuk­ses­sa. Lau­loim­me pal­jon las­ten­lau­lu­ja ja hen­gel­li­siä lau­lu­ja. Luok­ka­ret­ki­ra­has­ton ke­rää­mi­sek­si pi­dim­me äi­tien­päi­vän ai­kaan pie­nen kon­ser­tin, jos­sa opet­ta­ja­ni pyyn­nös­tä esi­tin yk­sin­lau­lu­na lau­lun ”Lap­suus se on, niin kor­vaa­ma­ton”. Roh­keu­te­ni huo­mat­tiin niin, et­tä mi­nul­le – tuon ajan ta­van mu­kaan omaa mie­li­pi­det­tä­ni ky­sy­mät­tä – jär­jes­tet­tiin seu­raa­va ”keik­ka” äi­ti­ni 50-vuo­tis­juh­liin. Toi­nen pa­lau­te, jota ei kai ol­lut tar­koi­tet­tu mi­nun kor­vii­ni, oli ikä­väm­pi: ”Ei­pä ol­lut kum­moi­nen lau­la­ja” Se on jää­nyt kai­ku­maan si­sim­pää­ni ki­pe­äs­ti, vaik­ka sain lau­lu­ko­keis­ta kii­tet­tä­viä ar­vo­sa­no­ja.

Tie­dän, et­tä ai­ka moni mi­nua van­hem­pi ih­mi­nen on vä­hän sa­mal­la ta­val­la lan­nis­tet­tu ai­koi­naan kou­lu­jen pa­kol­li­sis­sa lau­lu­ko­keis­sa. Mo­net ovat sen pe­rus­teel­la ikän­sä luul­leet, et­tei­vät he osaa lau­laa. Il­man ke­hon ja ää­nen läm­mit­te­lyä, al­ku­ään­tä ja sä­es­tys­tä lau­la­mi­nen on vaa­ti­va teh­tä­vä ihan am­mat­ti­lau­la­jal­le­kin. Ai­ka epäin­hi­mil­li­nen ko­e­ti­lan­ne.Näin kou­luis­sa oli kui­ten­kin vuo­si­kym­me­net ta­pa­na tes­ta­ta op­pi­lai­den mu­si­kaa­li­suut­ta. Ei ih­me, et­tä lii­an moni lau­la­ja on tuon pe­rus­teel­la jät­tä­nyt mon­ta lau­lua lau­la­mat­ta – ai­van tur­haan?

Olen ai­na ty­kän­nyt mu­sii­kis­ta, mut­ta olen pi­tä­nyt it­se­ä­ni lä­hin­nä “seu­ra­lau­la­ja­na”. Muu­ta­ma vuo­si sit­ten mi­nut joh­da­tet­tiin rau­ha­nyh­dis­tyk­sem­me kuo­ron ke­vät­ret­kel­le mu­kaan, vaik­ka oh­jel­ma si­säl­si luon­nol­li­ses­ti pal­jon kuo­ro­lau­lua. Kuo­ro­lai­set roh­kai­si­vat mu­kaan lau­la­maan alt­to­jen ri­vei­hin; olin sen ver­ran ym­mär­tä­nyt it­se­kin, et­ten ole ää­ni­a­lal­ta­ni sop­raa­no­lau­la­ja. Kuun­te­lin vie­res­sä­ni ole­via nai­sia ja yri­tin lau­laa suo­raan nuo­teis­ta ai­van eri ään­tä kuin me­lo­di­aa. Teh­tä­vä tun­tui mah­dot­to­mal­ta, mut­ta sa­mal­la kieh­to­val­ta.

Ko­ro­na-ai­ka­na huo­ma­sin mai­nok­sen ryh­mä­lau­lu­tun­neis­ta ja jo­hon roh­kais­tuin osal­lis­tu­maan. Lo­pul­ta kul­jin tois­ta vuot­ta vii­koit­tain pien­ryh­mä­tun­nil­la opet­te­le­mas­sa lau­la­mis­ta. Sa­mal­la mi­nus­sa vi­ri­si aja­tus kuo­ros­sa lau­la­mi­ses­ta ja pää­tin us­kal­tau­tua rau­ha­nyh­dis­tyk­sem­me ma­ta­lan kyn­nyk­sen kuo­ron hark­koi­hin mu­kaan.

Mi­nul­la oli vai­keuk­sia op­pia lau­la­maan muu­ta kuin me­lo­di­aa, ja al­ku­vai­hees­sa saa­toin huo­ma­ta in­nos­tuk­sis­sa­ni huo­ma­ta lau­la­nee­ni ihan tyy­ty­väi­se­nä sop­raa­no­jen kans­sa me­lo­di­aa. Vä­hi­tel­len lau­la­mi­nen on al­ka­nut su­jua. Toki jou­dun edel­leen har­joit­te­le­maan stem­mo­ja ko­to­na, mut­ta kä­sit­tääk­se­ni kel­po kuo­ro­lai­nen te­kee niin joka ta­pauk­ses­sa. Kuo­ro­lau­la­mi­ses­ta ja kuo­ro­lai­sis­ta on sit­tem­min tul­lut mi­nul­le eri­tyi­sen tär­keä si­säl­tö elä­mään.

Vii­me vuo­si­na lau­la­mi­sen ja soo­lo­lau­la­mi­sen suo­sio on kas­va­nut. Se he­rät­tää mi­nus­sa kah­den­lai­sia aja­tuk­sia. En­sin­nä­kin mi­nus­ta on hie­noa, et­tä eri lah­joil­la ole­vat ih­mi­set roh­kais­tu­vat käyt­tä­mään ja ke­hit­tä­mään saa­maan­sa lah­jaa va­paas­ti omak­si ja mui­den ilok­si ja ylit­tä­mään it­sen­sä. Toi­saal­ta näen soo­lo­lau­la­mi­sen suo­si­on kas­vus­sa ris­kin sii­nä, et­tä lau­la­jal­la hä­mär­tyy ke­nel­le tai ke­nen kun­ni­ak­si lau­le­taan. Huo­mio ja myön­tei­nen pa­lau­te te­ke­vät hy­vää it­se­tun­nol­le, mut­ta vaa­ra­na on, et­tä mu­si­soin­ti mu­sii­kin lah­jan an­ta­jan kun­ni­ak­si unoh­tuu tai jää toi­sel­le si­jal­le ja hen­ki­lö­koh­tai­nen suo­sio tu­lee tär­ke­äk­si ja ke­hu­ja al­kaa jo odot­ta­maan. Toi­voi­sin, et­tä lau­luis­sa kuu­lui­si ai­na kun­nia Ju­ma­lal­le ei­kä ih­mi­sel­le it­sel­leen.

Niin­pä roh­kai­sen Raa­ma­tun sa­noin si­nua ja mi­nua, vä­liin epä­vi­reis­tä alt­toa, käyt­tä­mään sitä lau­lun lah­jaa, joka on juu­ri meil­le an­net­tu: ”An­ta­kaa Kris­tuk­sen sa­nan asua run­saa­na kes­kuu­des­san­ne: opet­ta­kaa ja neu­vo­kaa toi­si­an­ne kai­kel­la vii­sau­del­la, psal­mein, kii­tos­vir­sin ja hen­gel­li­sin lau­luin, kii­tol­li­ses­ti lau­la­en Ju­ma­lal­le sy­dä­mes­sän­ne." (Kol. 3:16)