Kir­joi­tan ai­hees­ta, jos­ta minä ja muut kal­tai­se­ni ei­vät luul­ta­vas­ti mie­lel­lään puhu muil­le. Ajat­te­len, et­tä se voi toi­mia ver­tais­tu­ke­na niil­le, joi­ta sa­man­lai­set ah­dis­tuk­set pii­naa­vat.

Mi­nua vai­vaa eri­tyi­sen herk­kä oma­tun­to. On­gel­ma il­me­nee muun mu­as­sa si­ten, et­tä tun­nen tar­vet­ta ri­pit­täy­tyä sel­lai­sis­ta asi­ois­ta, jot­ka ei­vät yleen­sä vai­vaa ih­mi­siä. Kun täl­lai­nen ah­dis­tus on voi­ma­kas, tun­nen ole­va­ni kier­tees­sä. Jo­kin asia pii­naa miel­tä­ni. Koen niin, et­tä jos saan tuon asi­an pu­hu­tuk­si pois, ti­lal­le lau­ke­aa jo­kin toi­nen – ja sama tun­tui­si jat­ku­van lo­put­to­mas­ti. Va­pau­den tun­ne on ta­voit­ta­mat­to­mis­sa.

Us­kon edel­lä ku­va­tun liit­ty­vän erään­lai­seen pak­ko-oi­reyh­ty­mään, joka il­me­nee mi­nul­la myös pa­ko­no­mai­se­na tar­kis­te­lu­na. Läh­ties­sä­ni ko­toa tun­nen voi­ma­kas­ta tar­vet­ta var­mis­taa, et­tä levy ei ole jää­nyt pääl­le ei­kä hana vuo­ta­maan. Näi­den tar­kis­ta­mi­nen on nor­maa­lia, mut­ta muut­tuu sil­loin on­gel­mak­si, kun sa­mat asi­at jou­tuu tar­kis­ta­maan uu­des­taan ja uu­des­taan.

Luu­lin nuo­re­na isä­nä, et­tä vai­va on vain oma on­gel­ma­ni. Ny­ky­ään tie­dän, et­tä oi­reh­ti­mi­se­ni on kiu­san­nut myös lä­hei­si­ä­ni. Vai­mo­a­ni voi her­mos­tut­taa, kun alan jan­ka­ta jo­ta­kin asi­aa. On­nek­si hän myös ym­mär­tää mi­nua ja jak­saa tu­kea, kun olen ah­dis­tu­nut.

Koen, et­tä mi­nul­ta puut­tuu tun­tu­ma asi­oi­den mit­ta­suh­tei­siin. Mi­nua saat­taa vai­va­ta sel­lai­nen asia, jota muut ei­vät edes huo­maa. Pa­him­mil­laan saa­tan huo­les­tua, et­tä syyl­lis­tyn va­ras­ta­mi­seen, jos ken­kii­ni tart­tuu hiek­kaa.

Mi­nul­la on kuin kak­si ta­hoa mie­les­sä­ni. Toi­nen niis­tä ah­dis­tuu jos­ta­kin asi­as­ta, ja sa­ma­nai­kai­ses­ti toi­nen tie­tää on­gel­man mie­let­tö­myy­den. On kum­mal­lis­ta, et­tä ah­dis­tus tun­tuu jär­keä vah­vem­mal­ta. 

Yri­tän aja­tel­la, et­tä ah­dis­tus on kuin hyvä ys­tä­vä­ni, joka il­moit­taa mi­nul­le, et­tä olen hy­vin vä­sy­nyt. On ai­ka le­vä­tä.

Neu­root­ti­nen tai­pu­mus hä­vet­tää. Sik­si yri­tän toi­mia niin, et­tä muut ei­vät huo­maa tätä elä­mää han­ka­loit­ta­vaa omi­nai­suut­ta­ni.

Ky­sy­mys on tur­val­li­suu­den tun­tees­ta. Mi­nus­ta tun­tuu, et­tä jos en toi­mi aja­tuk­sie­ni osoit­ta­mal­la ta­val­la, ta­pah­tuu jo­ta­kin kau­he­aa. Näin yri­tän eh­kä saa­da elä­mää hal­lin­taa­ni.

Ym­mär­rän hy­vin, et­tä toi­min­ta­ni on muil­le ih­mi­sel­le täy­sin kä­sit­tä­mä­tön­tä. Sitä ei voi­kaan pe­rus­tel­la jär­jel­lä. Pak­ko­miel­le ei us­ko jär­ke­viä pe­rus­te­lu­ja.

Mie­leen vai­kut­ta­va häi­riö voi vai­kut­taa myös us­ko­ne­lä­män alu­eel­la. Pu­hu­jat usein ker­to­vat ar­mon run­sau­des­ta ja li­sää­vät, et­tä us­ko­vai­sel­la on myös ri­pit­täy­ty­mi­sen mah­dol­li­suus eri­tyi­se­nä ar­mo­e­tu­na. Ym­mär­rän pu­hu­jan viit­taa­van täl­lä sel­ke­ään ti­lan­tee­seen, jos­sa joku tiet­ty asia oli­si hyvä hoi­taa pois. Mi­nul­le asia voi ai­heut­taa sel­lais­ta ah­dis­tus­ta, jota pu­hu­ja ei tar­koi­ta. Saa­tan pe­lä­tä, et­tä ri­pit­täy­ty­mi­nen aloit­taa lo­put­to­man kai­va­mi­sen ket­jun. Ha­lu­an kui­ten­kin us­koa, et­tä pe­las­tus ei rii­pu ri­pit­täy­ty­mi­sen täy­del­li­syy­des­tä.

Yri­tän loh­dut­taa it­se­ä­ni sil­lä, et­tä elä­mä on epä­täy­del­lis­tä. Useim­mil­la ih­mi­sil­lä on yk­si tai use­am­pi taak­ka, joi­den kans­sa he ki­pui­le­vat. En tie­dä, on­ko Luo­ja an­ta­nut nii­tä meil­le muis­tu­tuk­sek­si sii­tä, et­tä ker­ran saam­me jät­tää tä­män puut­tu­vai­sen elä­män.

On­nek­si lää­ke­tie­de ja psy­ko­lo­gia tun­nis­ta­vat myös pak­ko-oi­reyh­ty­män, ja on­gel­maan on saa­ta­vis­sa apua, mis­tä joh­tu­en voin viet­tää lä­hes nor­maa­lia elä­mää.

Ajat­te­len, et­tä Luo­ja on sal­li­nut mi­nul­le täl­lai­sen taa­kan. Vaik­ka va­paa us­ko­mi­nen on toi­si­naan hy­vin vai­ke­aa, hän pi­tää mi­nus­ta­kin huol­ta. Hän ot­taa mi­nut luok­seen tai­vaa­seen rik­ki­näi­se­nä, jos jak­san us­koa.