Jumala ravitsee päivän kerrallaan

Lap­si­per­heis­sä lie­nee tut­tua las­ten tyy­ty­mät­tö­myys ruo­kaan, jos sa­maa ruo­kaa syö­dään hei­dän mie­les­tään lii­an usein tai ruo­ka ei ole muu­ten mie­luis­ta. On luon­nol­lis­ta, et­tä ruo­kaan voi kyl­läs­tyä, jos sii­nä ei ole vaih­te­lua.

”Sinä siunaat ja autat”

Teks­tin ot­sik­ko ”Sinä siu­naat ja au­tat” on Daa­vi­din psal­mis­ta 65. Psal­min si­säl­tö ke­hot­taa kiit­tä­mään Ju­ma­laa hä­nen hy­vis­tä lah­jois­taan.

Rakkaus kokoaa uskovat yhteen

Rak­kaus on tär­keä asia ih­mi­sel­le niin elä­mäs­sä kuin us­ko­mi­ses­sa. Lä­him­mäi­sen­rak­kaus on pal­ve­le­vaa rak­kaut­ta. Sitä on kut­sut­tu myös uh­rau­tu­vak­si rak­kau­dek­si, jol­lais­ta on Ju­ma­lan rak­kaus ih­mis­tä koh­taan. Rak­kaus vai­kut­taa Ju­ma­lan lap­sis­sa sen, et­tä heil­lä on hyvä tah­to toi­si­aan koh­taan, ja vie­lä­kin enem­män: he ovat val­mii­ta uh­rauk­siin toi­nen tois­ten­sa puo­les­ta. Täs­tä syn­tyy rak­kau­den il­ma­pii­ri.

Elämä on Jumalan ihmettä ja lahjaa

Ih­mi­sen elä­mä on ih­meel­li­nen ko­ko­nai­suus. Ih­mi­nen, ai­nut­laa­tui­nen, jos­ta ku­kaan ei ole ai­em­min tien­nyt mi­tään, kas­vaa ja ke­hit­tyy äi­din koh­dus­sa ja lo­pul­ta syn­tyy. Kaik­ki syn­ty­vät ih­mi­set ovat ai­nut­laa­tui­sia ih­mi­syk­si­löi­tä. He elä­vät oman ai­kan­sa ja sit­ten kuo­le­vat, ei­kä hei­tä enää ole. Ai­kan­sa hei­tä kuo­le­man jäl­keen muis­te­taan, ja sit­ten he unoh­tu­vat ih­mis­ten mie­lis­tä.

Pyyhi minusta pois pahat tekoni

Syn­nin­tun­to on vält­tä­mä­tön edel­ly­tys pa­ran­nuk­seen. Sik­si on tär­ke­ää, et­tä Ju­ma­lan sa­nan to­tuut­ta syn­nis­tä ja sen seu­rauk­sis­ta pi­de­tään esil­lä, vaik­ka ih­mi­set ei­vät ha­lu­ai­si sitä kuul­la.

Armo riittää, tartu siihen

Van­han tes­ta­men­tin alun ker­to­muk­set ku­vaa­vat mei­tä ja Ju­ma­laa. Niin myös Ab­ra­ha­min ker­to­mus, jos­sa hän it­se­pin­tai­ses­ti vaa­tii Ju­ma­lal­ta ar­moa kah­del­le kau­pun­gil­le (1. Moos. 18:20–32).

Inhimillinen rakkaus ei pelasta

Ih­mi­nen ky­ke­nee syn­tiin­lan­kee­muk­ses­ta huo­li­mat­ta in­hi­mil­li­seen huo­len­pi­toon. Eri kult­tuu­reis­sa ar­vos­te­taan rak­kaut­ta ja sen mu­kai­sia te­ko­ja. Lä­him­mäi­sen aut­ta­mis­ta pi­de­tään hy­vee­nä ja vel­vol­li­suu­te­na. Myös eläin­kun­nas­sa on vä­lit­tä­mis­tä. Jopa pe­dot kiin­ty­vät toi­siin­sa, suo­je­le­vat jäl­ke­läi­si­ään ja lau­maan­sa. Kis­sa, pe­to­e­läin, voi ys­tä­vys­tyä an­kan kans­sa.

Varokaa valheen puhujia

Is­ra­e­lin kan­sa oli unoh­ta­nut Ju­ma­lan ja hä­nen tah­ton­sa, ja al­ka­nut pal­vel­la ka­naa­ni­lais­ten ju­ma­lia. Ju­ma­la lä­het­ti pro­feet­ta Je­re­mi­an va­roit­ta­maan kan­saa: Je­ru­sa­le­mia koh­taa tuho. Omai­suus­kan­sa ei kui­ten­kaan ym­mär­tä­nyt pro­fee­tan neu­vo­jen va­ka­vuut­ta. Ba­by­lo­ni­an ku­nin­gas Ne­bu­kad­nes­sar val­ta­si Je­ru­sa­le­min. Hal­lin­to- ja vir­ka­mie­het vie­tiin Ba­by­lo­niin.

Palvelkaa Herraa, älkää vieraita jumalia

Van­has­sa tes­ta­men­tis­sa ker­ro­taan lu­kui­sis­sa koh­dis­sa, kuin­ka Ju­ma­lan omai­suus­kan­sa, Is­ra­el, hyl­kää Ju­ma­lan­sa ja kään­tyy pal­vo­maan vie­rai­ta ju­ma­lia ja epä­ju­ma­lia. Näi­tä ker­to­muk­sia on Raa­ma­tun al­ku­kir­jois­sa, Moo­sek­sen kir­jois­sa ja Joo­su­an kir­jas­sa.

Jumalan tahdon mukainen elämä

Paa­va­lin nuo­ri työ­to­ve­ri Ti­mo­teus kas­voi kreik­ka­lai­sen isän ja juu­ta­laisk­ris­ti­tyn äi­din, Eu­ni­ken, ko­dis­sa. Hä­nen iso­äi­tin­sä Loo­is oli myös kris­tit­ty. Ti­mo­teus oli jo nuo­res­ta as­ti op­pi­nut py­hät kir­joi­tuk­set. Ne an­toi­vat hä­nel­le ym­mär­ryk­sen sii­tä, et­tä vain us­ko­mal­la Kris­tuk­seen Jee­suk­seen hän pe­las­tuu. Paa­va­li kiit­ti kyy­ne­lien kera us­ko­vai­sen äi­din ja iso­äi­din vil­pi­tön­tä us­koa ja kas­va­tus­työ­tä. Hän oli var­ma, et­tä sama us­ko oli myös Ti­mo­teuk­ses­sa.