Mau­no He­po­la

Job sa­noi: ”Kun otam­me Ju­ma­lan kä­des­tä hy­vän, tot­ta kai mei­dän on otet­ta­va myös paha” (Job 2:10). Hy­vät ja mie­lui­sat asi­at on help­po näh­dä Ju­ma­lan siu­nauk­sek­si, mut­ta mi­ten on epä­mie­luis­ten lai­ta? Voi­si­vat­ko sai­raus, köy­hyys, yk­si­näi­syys tai muut vai­keu­det kuu­lua Ju­ma­lan siu­nauk­seen, jos hän nii­tä on elä­määm­me an­ta­nut? Tar­kas­te­len en­si sun­nun­tain Psal­mia 92 täs­tä nä­kö­kul­mas­ta.

Psal­mis­sa 92 kii­te­tään Ju­ma­laa hä­nen te­ois­taan: ”Her­ra, sinä ilah­du­tat mi­nua te­oil­la­si, minä rie­muit­sen si­nun kät­te­si töis­tä” (Ps. 92:5). Oli­vat­ko psal­min­lau­la­jan mie­les­sä vain it­sel­le mie­lui­sat Ju­ma­lan te­ko­ja? Var­mas­ti hän ajat­te­li nii­tä­kin. Mut­ta tu­li­ko nii­den jäl­keen mie­leen mui­ta asi­oi­ta?

Tai­si tul­la. Aja­tuk­sen ku­lus­ta saa vi­hiä jo ja­kees­ta 7: ”Tyh­mä ei sitä kä­si­tä, mie­le­tön ei sitä ym­mär­rä” (Ps. 92:7). Tyh­mä ei siis kä­si­tä, et­tä Ju­ma­lan teot us­ko­vai­sen elä­mäs­sä ovat val­ta­van suu­ret. Tie­ten­kin se voi jää­dä kä­sit­tä­mät­tä sik­si, et­tei Ju­ma­laan us­ko­ta ol­len­kaan – sil­loin­han ei voi­si ol­la Ju­ma­lan te­ko­ja­kaan. Mut­ta saat­taa lau­la­ja aja­tel­la niin­kin, et­tä hä­nel­le elä­män aal­lon­poh­jat ovat ol­leet Ju­ma­lan suu­ria te­ko­ja.

Kah­dek­san­nes­sa ja­kees­sa tu­lee uu­sia vih­jei­tä: ”Vaik­ka ju­ma­lat­to­mat re­hot­ta­vat kuin ruo­ho, vaik­ka vää­rin­te­ki­jät nyt ku­kois­ta­vat, he tu­hou­tu­vat, ka­to­a­vat iki­a­joik­si” (Ps. 92:8). Ai­na on ih­mis­ten mie­liin hii­pi­nyt aja­tus, et­tä elä­män me­nes­tyk­ses­tä voi pää­tel­lä suo­raan, kuin­ka hy­vin ih­mi­sen asi­at ovat Ju­ma­lan edes­sä. Hy­viä Ju­ma­la siu­naa me­nes­tyk­sel­lä ja omai­suu­del­la, täl­lais­ten puut­tu­mi­nen ker­too us­kon heik­kou­des­ta. Psal­min­lau­la­ja ei us­ko­nut näin. Hän to­te­aa, et­tä ju­ma­lat­to­mien elä­mä on usein hy­vin­kin ku­kois­ta­vaa. Aja­tus­ta voi jat­kaa sii­hen, et­tä hurs­kaan elä­mä voi ajoit­tain ol­la vai­keuk­sien täyt­tä­mää. Raa­ma­tus­sa on esi­merk­ke­jä täl­lai­ses­ta: nuo­ri Joo­sef Egyp­tis­sä, kär­si­vä Job sekä vai­no­tut pro­fee­tat ja apos­to­lit.

Hurs­kas voi siis kär­siä. Kaik­ki­val­ti­aan Ju­ma­lan on täy­ty­nyt sal­lia se. Mut­ta tar­vit­see­ko sitä kui­ten­kaan pi­tää siu­nauk­se­na? Psal­min lo­pul­la sa­no­taan: ”Hurs­kaat ku­kois­ta­vat kuin pal­mu­puu, kas­va­vat kor­ke­al­le kuin Li­ba­no­nin set­rit. Hei­dät on is­tu­tet­tu Her­ran temp­pe­liin, he ku­kois­ta­vat Ju­ma­lam­me esi­pi­hoil­la. Vie­lä van­hoi­na­kin he ovat voi­mis­saan, ver­so­vat ja vi­han­noi­vat, ker­to­vat Her­ran oi­ke­a­mie­li­syy­des­tä.” (Ps. 92:13–16.) Lau­la­jan mie­les­tä hurs­kaat ker­to­vat Ju­ma­lan oi­ke­a­mie­li­syy­des­tä, vaik­ka pit­kän elä­män var­rel­la oli­si eh­ti­nyt ol­la pal­jon­kin vai­keuk­sia. Vai­keu­det ei­vät ol­leet vain sat­tu­maa tai Ju­ma­lan seu­lan läpi li­vah­ta­nei­ta, vaan oli­vat osa oi­keu­den­mu­kai­sen Ju­ma­lan suun­ni­tel­maa. Jos­kus ym­mär­räm­me­kin vai­keuk­siin si­säl­ty­vän siu­nauk­sen tai niis­tä seu­ran­neen hy­vän, ai­na em­me. Sai­sim­me kui­ten­kin us­koa, et­tä olem­me hy­vän Ju­ma­lan tur­val­li­sis­sa kä­sis­sä, vaik­ka elä­mäs­sä ei nä­kyi­si­kään me­nes­tyk­sen ai­nek­sia.

Ju­ma­la siu­naa mei­tä ai­na. Hän siu­naa ajal­li­ses­ti, oli­pa se sit­ten it­sel­lem­me mie­luis­ta tai ei. Hän siu­naa myös ian­kaik­ki­ses­ti. Kaik­kia mei­tä var­ten on Jee­sus ris­til­lä val­mis­ta­nut siu­nauk­sen, syn­tien an­teek­si­an­ta­muk­sen Jee­suk­sen ni­mes­sä ja ve­res­sä. Tä­män siu­nauk­sen saa ot­taa us­kol­la vas­taan. Kun us­kot, sil­loin si­nut­kin on is­tu­tet­tu Her­ran temp­pe­liin.