Las­se Ju­ti­la

Olet­ko jos­kus ko­ke­nut, et­tä elä­män suun­ta ja tar­koi­tus ovat hä­mä­rän pei­tos­sa tai ko­ko­naan hu­kas­sa? Omas­sa nuo­ruu­des­sa­ni koin voi­mak­kaas­ti tuon epä­var­muu­den tun­teen muut­ta­es­sa­ni tur­val­li­ses­ta lap­suu­den­ko­dis­ta opis­ke­lu­paik­ka­kun­nal­le.

It­se­näi­nen elä­mä tun­tui tar­jo­a­van lo­put­to­mas­ti uu­sia mah­dol­li­suuk­sia, mut­ta myös uh­kia. Olin usein suu­ril­ta tun­tu­vien va­lin­to­jen edes­sä, elä­män po­lul­la tuli vas­taan pal­jon en­nal­ta tun­te­mat­to­mia uu­sia ris­teys­koh­tia. Näis­sä oli­si pi­tä­nyt osa­ta va­li­ta oi­kea suun­ta. Ym­mär­sin, et­tä yk­si­kin huo­no va­lin­ta tai har­ha-as­kel saat­toi ol­la koh­ta­lo­kas.

Va­lin­to­jen ris­teyk­sis­sä tun­sin suur­ta epä­var­muut­ta ja ah­dis­tuk­sen kes­kel­lä et­sin elä­män tar­koi­tus­ta ja suun­taa tut­ki­mal­la Ju­ma­lan kir­joi­tet­tua sa­naa, Py­hää Raa­mat­tua. Ju­ma­lan sa­nan va­los­sa ym­mär­sin, et­tä olin ek­syk­sis­sä. Ru­koi­lin psal­min­kir­joit­ta­jan ta­voin: ”Minä olen kuin ek­sy­nyt lam­mas. Et­si mi­nut!” (Ps. 119:176.) Ju­ma­la vas­ta­si pian ru­kouk­see­ni joh­dat­ta­mal­la mi­nut us­ko­vais­ten yh­tey­teen. Sain kuul­la ja us­koa ar­mo­e­van­ke­liu­min ja Ju­ma­lan rau­ha tyyn­nyt­ti oman­tun­to­ni. Pää­sin Ju­ma­lan lap­sek­si ja sain omis­taa us­kon kaut­ta kaik­ki Ju­ma­lan sa­nan lu­pauk­set.

Us­kon sil­min lu­et­tu­na kir­joi­tet­tu Ju­ma­lan sana avau­tui uu­del­la ta­val­la. Se osoit­ti elä­mäl­le sel­ke­än suun­nan ja tar­koi­tuk­sen. Her­ra Jee­sus on tie, to­tuus ja elä­mä (Joh. 14:6). Hän on so­vit­ta­nut syn­tim­me, hän on voit­ta­nut kuo­le­man val­lan ja avan­nut tien tai­vaa­seen. Hän on lu­pauk­sen­sa mu­kaan läs­nä ja toi­mii Py­hän Hen­gen kaut­ta elä­vä­nä omien­sa kes­kel­lä joka päi­vä maa­il­man lop­puun as­ti. Pyhä Hen­ki toi­mii us­kon tiel­lä mat­ka­op­paa­na.

Psal­mi 119 on Raa­ma­tun pi­sin psal­mi, jos­sa on al­ku­kie­lel­lä en­sin kah­dek­san aak­kos­ten en­sim­mäi­sel­lä kir­jai­mel­la al­ka­vaa ja­et­ta, sit­ten kah­dek­san seu­raa­val­la kir­jai­mel­la al­ka­vaa ja­et­ta ja niin edel­leen. Sii­nä on hep­re­an aak­kos­ten lu­ku­mää­rän mu­kai­ses­ti 22 kah­dek­san­ja­keis­ta jak­soa, yh­teen­sä 176 ja­et­ta. Tuos­sa psal­mis­sa ku­va­taan, kuin­ka van­han lii­ton ajal­la Ju­ma­lan lap­set ovat tur­van­neet koko elä­män­sä Ju­ma­lan sa­naan ja sen lu­pauk­siin, ai­van ku­ten tä­män­kin ajan ih­mi­set saa­vat teh­dä. Psal­min­kir­joit­ta­ja ku­vaa kau­niis­ti tuon sa­nan pe­rus­taa ja ajat­to­muut­ta: ”Her­ra, si­nun sa­na­si on ikui­nen. Sen luja pe­rus­ta on tai­vaas­sa.” (Ps. 119:89.)

Omas­sa elä­mäs­sä­ni olen ko­ke­nut Ju­ma­lan sa­nan tuo­man tur­van. Saan kai­kes­sa luot­taa Ju­ma­lan joh­da­tuk­seen ja huo­len­pi­toon. Psal­mi 119 ku­vaa kau­niis­ti, kuin­ka Ju­ma­lan sana toi­mii mat­ka­op­paa­na: ”Si­nun sa­na­si on lamp­pu, joka va­lai­see as­ke­lee­ni, se on valo mi­nun mat­kal­la­ni” (Ps. 119:105).

Ju­ma­la ei vaa­di ih­mi­sil­tä täy­del­lis­tä sa­nan­sa ym­mär­tä­mis­tä, vaan hän on ar­mos­saan lu­van­nut siu­na­ta kuu­li­ai­set lap­sen­sa. Saam­me ai­na yh­des­sä tai yk­sin Ju­ma­lan sa­nan ää­res­sä ol­les­sam­me ru­koil­la, et­tä Pyhä Hen­ki avai­si meil­le ym­mär­rys­tä. ”Kun si­nun sa­na­si avau­tuu, se va­lai­see, tyh­mä­kin saa sii­tä ym­mär­rys­tä” (Ps. 119:130). Ju­ma­lan sa­nan va­los­sa ei ek­sy tai­vas­tiel­tä, vaan pää­see lo­pul­ta us­kon kaut­ta voit­ta­ja­na pe­ril­le. Kan­nat­taa us­koa!