Ari Pel­ko­nen

Lap­si­per­heis­sä lie­nee tut­tua las­ten tyy­ty­mät­tö­myys ruo­kaan, jos sa­maa ruo­kaa syö­dään hei­dän mie­les­tään lii­an usein tai ruo­ka ei ole muu­ten mie­luis­ta. On luon­nol­lis­ta, et­tä ruo­kaan voi kyl­läs­tyä, jos sii­nä ei ole vaih­te­lua.

Is­ra­e­lin kan­sa söi man­naa au­ti­o­maa­va­el­luk­sel­la 40 vuo­den ajan (2. Moos. 16). Ei ih­me, et­tä kan­sa al­koi va­lit­taa: ”Tääl­lä ei edes näe muu­ta kuin tuo­ta iä­ni­kuis­ta man­naa!” (4. Moos. 11:6.) Man­naa syö­tiin, kun­nes tul­tiin Ka­naa­nin­maan ra­joil­le.

Kun Is­ra­e­lin kan­sa kai­pa­si ta­kai­sin Egyp­tin li­ha­pa­to­jen ää­reen, Ju­ma­la lu­pa­si an­taa heil­le tai­vaas­ta ruo­kaa. En­sin lei­riin len­si vii­ri­äi­siä, lin­tu­ja, jois­ta kan­sa sai li­haa syö­däk­seen. Seu­raa­va­na päi­vä­nä maas­sa oli jo­tain hie­noa, ra­pe­aa ja ohut­ta, kuin kuu­raa, niin et­tä kan­sa ih­met­te­li, mitä se on. Moo­ses vas­ta­si: ”Se on lei­pää, jon­ka Her­ra on an­ta­nut teil­le ruo­ak­si” (2. Moos. 16:15).

Val­koi­nen man­na mais­tui hu­na­ja­lei­väl­tä ja sitä sai ke­rä­tä yh­den päi­vän an­nok­sen ker­ral­laan. Sa­pa­tin edel­lä man­naa sai kui­ten­kin ke­rä­tä myös py­hä­päi­vän ruu­ak­si. Jos ke­rä­si enem­män, man­na pi­laan­tui.

Kun Jee­sus opet­ti ole­van­sa Ju­ma­lan tai­vaas­ta lä­het­tä­mä elä­män lei­pä, hän rin­nas­ti it­sen­sä au­ti­o­maan man­naan sen al­ku­pe­rän vuok­si (Joh. 6:32–35, 48–58). Ju­ma­la an­toi man­naa tai­vaas­ta ja Ju­ma­la lä­het­ti Jee­suk­sen tai­vaas­ta ih­mis­kun­nal­le, Elä­män lei­väk­si. Toi­saal­ta Jee­sus ko­ros­ti man­nan ja it­sen­sä ero­a­vuut­ta: man­naa syö­neet ovat kuol­leet, mut­ta joka syö Elä­män lei­pää, elää ikui­ses­ti.

Man­naa voi­daan tie­tyil­tä osin ver­ra­ta myös Ju­ma­lan sa­naan ja evan­ke­liu­miin. Jee­sus on li­hak­si tul­lut Ju­ma­lan sana (Joh. 1), joka on läs­nä Py­hän Hen­gen kaut­ta saar­na­tus­sa Ju­ma­lan sa­nan saar­nas­sa. Niin kuin man­naa sai ke­rä­tä vain yh­den päi­vän ra­vin­nok­si, ei evan­ke­liu­mi­a­kaan voi us­koa tu­le­vien päi­vien va­ral­le.

Sie­lun­vi­hol­li­nen voi ek­syt­tää tyy­ty­mät­tö­myy­teen niin, et­tä al­kaa tun­tua, et­tä saar­nat ovat vain ”tuo­ta iä­ni­kuis­ta man­naa”. Täl­lais­ten aja­tus­ten seu­rauk­se­na saat­taa sa­nan­kuu­los­sa käy­mi­sen vä­lit har­ven­tua ja lop­pua. Jos ruo­ka­ha­lu ka­to­aa, tu­lee lo­pul­ta hen­gel­li­nen kuo­le­ma, ajau­tu­mi­nen epä­us­koon pois Ju­ma­lan val­ta­kun­nan osal­li­suu­des­ta.

Ju­ma­lan sana ja evan­ke­liu­mi syn­nyt­tä­vät us­kon lah­jan ja ovat voi­ma­na us­kon tien kul­ki­jal­le. Sa­nan kuu­le­mi­sen ha­lun vai­kut­taa Ju­ma­la it­se. Ju­ma­lan sana loh­dut­taa, ra­vit­see, vir­voit­taa ja an­taa voi­maa. Py­hän Hen­gen kaut­ta ju­lis­te­tus­sa sa­nan saar­nas­sa it­se Ju­ma­la an­taa meil­le tai­vaal­lis­ta man­naa.

Evan­ke­liu­mi ei ole ih­mi­sis­tä läh­töi­sin ole­vaa pu­het­ta. Se on sie­lun ra­vin­toa sii­hen saak­ka, kun­nes pääs­tään ”Ka­naa­nin­maan ra­joil­le”, van­hurs­kas­ten le­poon. Tä­män ajan jäl­keen ei tar­vit­se enää us­koa.