Ris­to Ala­kärp­pä

Ih­mi­nen ky­ke­nee syn­tiin­lan­kee­muk­ses­ta huo­li­mat­ta in­hi­mil­li­seen huo­len­pi­toon. Eri kult­tuu­reis­sa ar­vos­te­taan rak­kaut­ta ja sen mu­kai­sia te­ko­ja. Lä­him­mäi­sen aut­ta­mis­ta pi­de­tään hy­vee­nä ja vel­vol­li­suu­te­na. Myös eläin­kun­nas­sa on vä­lit­tä­mis­tä. Jopa pe­dot kiin­ty­vät toi­siin­sa, suo­je­le­vat jäl­ke­läi­si­ään ja lau­maan­sa. Kis­sa, pe­to­e­läin, voi ys­tä­vys­tyä an­kan kans­sa.

Kun ih­mi­nen ha­vain­noi omaa ja tois­ten elä­mää, osoit­tau­tuu ih­mi­sen rak­kaus hau­raak­si. Se koh­dis­tuu luon­tai­ses­ti sii­hen, mikä on ra­kas­tet­ta­vaa ja hy­vää, mut­ta jou­tuu heti ko­e­tuk­sel­le, kun koh­tees­sa ha­vai­taan ne­ga­tii­vi­sia piir­tei­tä. Ih­mi­sen rak­kau­des­sa on it­sek­kyy­den taus­ta­vi­re. Hyvä, et­tä va­ja­vais­ta­kin rak­kaut­ta kui­ten­kin on. Hau­ras­kin vä­lit­tä­mi­nen pi­tää yk­si­lön ih­mi­syy­den suun­nas­sa.

Elä­vän us­kon ja lu­te­ri­lai­sen us­ko­nym­mär­ryk­sen mu­kaan ih­mi­sen rak­kau­des­ta – oli se kuin­ka kau­nis­ta ta­han­sa – ei ole pe­las­tuk­sek­si. Py­hän Ju­ma­lan edes­sä ei muo­dos­tu palk­kaa sii­tä, et­tä ih­mi­nen ra­kas­taa nii­tä, jot­ka ra­kas­ta­vat hän­tä – te­ke­vät­hän pub­li­kaa­nit­kin niin (Matt. 5:46). Jee­suk­sen esit­tä­mäs­sä ker­to­muk­ses­sa ri­kas mies jopa tuo­ne­lan vai­vas­sa huo­leh­ti maan pääl­lä elä­vis­tä su­ku­lai­sis­taan (Luuk. 16:27–31).

Kun Uu­des­sa tes­ta­men­tis­sa ker­ro­taan, et­tä Ju­ma­la on rak­kaus (1. Joh. 4:8), tai kir­joi­te­taan rak­kau­des­ta lain täyt­ty­myk­se­nä (Room. 13:8–10) ja Hen­gen he­del­mä­nä (Gal. 5:22), kyse on Ju­ma­lan rak­kau­des­ta. Se on ole­muk­sel­taan eri rak­kaut­ta kuin ih­mi­sen rak­kaus. Uu­den tes­ta­men­tin krei­kan kie­les­sä Ju­ma­lan rak­kaus il­mais­taan sa­nal­la ”aga­pe”. Se on täy­del­lis­tä, ei­kä se kos­kaan ka­toa (1. Kor. 13).

Ju­ma­lan rak­kaus Kris­tuk­ses­sa koh­dis­tuu koko lan­gen­nee­seen maa­il­maan (Joh. 3:16). Ju­ma­la ra­kas­taa pyy­teet­tö­mäs­ti sel­lais­ta, mikä ei it­ses­sään ole ra­kas­tet­ta­vaa. Vaik­ka hän vi­haa syn­tiä, hän ra­kas­taa syn­tis­tä, vää­rin­te­ki­jää ja vi­hol­lis­ta. Ju­ma­lan rak­kaus ei jätä koh­det­taan oman on­nen­sa no­jaan, vaan tu­lee hä­nen luok­seen. Ju­ma­lan hy­vyys joh­taa kään­ty­myk­seen (Room. 2:4). Suu­res­sa rak­kau­des­saan hän te­kee rik­ko­mus­ten täh­den kuol­leet elä­vik­si Kris­tuk­sen kans­sa (Ef. 2:5).

Kun us­ko­vai­nen elää ar­mos­ta Kris­tuk­sen val­ta­kun­nas­sa, hän saa it­se ol­la Ju­ma­lan kä­sit­tä­mät­tö­män rak­kau­den koh­tee­na. Us­kos­sa it­se Kris­tus tu­lee asu­maan hä­nen sy­dä­meen­sä ja näin Ju­ma­lan rak­kau­des­ta tu­lee hä­nel­le elä­män pe­rus­tus ja kas­vu­poh­ja (Ef. 3:17). Kun lä­him­mäi­nen tar­vit­see apua, myös Ju­ma­lan rak­kaus kut­suu aut­ta­maan. Ar­mos­ta au­tu­as saa ja­kaa Ju­ma­lan hy­viä lah­jo­ja lä­him­mäi­sil­le va­paal­la, ar­mah­de­tul­la ja iloi­sel­la sy­dä­mel­lä – vail­la pak­koa ja an­si­on toi­voa (2. Kor. 9).