Juha Ai­ras

Raken­sim­me isäm­me kans­sa ke­sä­mök­kiä yli puo­li vuo­si­sa­taa sit­ten rin­teel­le, jär­ven ran­taan. Kai­voim­me kuop­pia pe­rus­tuk­sia var­ten. Noin met­rin sy­vyy­des­tä löy­tyi kal­lio. Isä to­te­si, et­tä va­lam­me kaik­ki pi­la­rit kal­li­on pääl­le. Niin teim­me tois­ta­kym­men­tä yli met­rin sy­vyis­tä kuop­paa. Teh­tä­vä oli haas­ta­va, mut­ta ha­lu­sim­me ra­ken­taa mök­kim­me tu­ke­val­le pe­rus­tal­le.

Psal­mis­sa 28, joka on mer­kit­ty Daa­vi­din kir­joit­ta­mak­si, ver­ra­taan Ju­ma­laa kal­li­oon. Kun Pie­ta­ri oli tun­nus­ta­nut Jee­suk­sen Ju­ma­lan po­jak­si, Jee­sus to­te­si: ”Tätä ei liha ei­kä veri si­nul­le il­moit­ta­nut, vaan mi­nun Isä­ni, joka on tai­vais­sa. Sinä olet Pie­ta­ri ja täl­le kal­li­ol­le minä ra­ken­nan kirk­ko­ni. Sitä ei­vät tuo­ne­lan por­tit voi­ta.” (Matt. 16:16.) Tämä pe­rus­tus, Kris­tus-kal­lio, oli tur­va Daa­vi­dil­le, ja se on mei­dän­kin tur­vam­me. Se on kes­tä­vä, tu­ke­va, muut­tu­ma­ton pe­rus­tus us­kol­lem­me.

Kor­pi­va­el­luk­sen ai­ka­na kal­lio an­toi elin­tär­ke­än ve­den ja­noi­sel­le Is­ra­e­lin kan­sal­le. Täs­tä kal­li­os­ta vuo­taa elä­män­ve­den vir­rat edel­leen, meil­le­kin.

Kal­li­ol­le pe­rus­tet­tu mök­kim­me on kes­tä­nyt syk­sy­jen myrs­kyt ja tal­vien rou­dat vuo­si­kym­me­niä. Näin kes­tää us­kom­me­kin, kun sen pe­rus­tus on Ju­ma­lan sa­nas­sa. Täs­tä to­dis­taa Jee­suk­sen ver­taus kah­des­ta ra­ken­ta­jas­ta (Matt. 7:24–29).

Daa­vid pyy­tää Ju­ma­laa kuu­le­maan hä­nen ru­kouk­sen­sa. Raa­mat­tu to­dis­taa, et­tä Ju­ma­la kuu­lee, aut­taa, tu­kee ja loh­dut­taa mei­tä. Jee­sus sa­noi vuo­ri­saar­nas­saan: ”Ano­kaa, niin teil­le an­ne­taan; et­si­kää, niin te löy­dät­te; kol­kut­ta­kaa, niin teil­le ava­taan.” (Matt. 7:7.) Daa­vid­kin jat­kaa psal­mis­saan: ”Her­ra kuu­lee ja on mi­nun voi­ma­ni ja kil­pe­ni” (Ps. 28:7).

Ju­ma­la on mei­dän kaik­kien voi­ma­na. ”Mi­nun ar­mo­ni riit­tää si­nul­le. Voi­ma tu­lee täy­del­li­sek­si heik­kou­des­sa.” (2. Kor. 12:9.) Meil­lä ei ole syy­tä pe­lä­tä, vaik­ka tun­nem­me heik­kout­ta ja vä­sy­mys­tä.

Tur­va on meil­le kai­kil­le tär­keä. Ajal­li­ses­sa elä­mäs­säm­me tur­vaam­me tu­le­vai­suut­tam­me ot­ta­mal­la va­kuu­tuk­sia ja hank­ki­mal­la eri­lai­sia tur­va­lait­tei­ta ko­tei­him­me. Val­ta­kun­nat ha­lu­a­vat tur­va­ta kan­sa­lai­si­aan käyt­tä­mäl­lä suu­ria sum­mia puo­lus­tuk­seen. Vaik­ka se on­kin hyvä asia, an­ta­vat hie­noim­mat­kin puo­lus­tus­lait­teet vain va­ja­vai­sen ja vä­li­ai­kai­sen tur­van. Paa­va­li kir­joit­taa efe­so­lai­sil­le us­kon kil­ves­tä, jon­ka saam­me tur­vak­si sie­lun­vi­hol­li­sen pa­la­via nuo­lia vas­taan (Ef. 6:16). Ju­ma­lan lah­joit­ta­ma tur­va on ih­meel­li­nen. Sen suo­jis­sa pää­sem­me ker­ran tai­vaa­seen.

Kun vä­sym­me ajal­li­sis­sa fyy­si­sis­sä teh­tä­vis­sä, jou­dum­me miet­ti­mään le­von ja pa­lau­tu­mi­sen tär­keyt­tä. Jos em­me kuun­te­le ke­ho­am­me, saat­taa mie­lem­me­kin uu­pua. Myös kil­voi­tuk­sen mat­kal­la ko­em­me usein vä­sy­mys­tä. Ero ajal­li­seen va­el­luk­seen on kui­ten­kin sel­vä. Mei­dän ei tar­vit­se it­se suun­ni­tel­la us­kon kil­voi­tus­tam­me. Jee­sus sa­noo: ”Tul­kaa mi­nun luok­se­ni, kaik­ki te työn ja kuor­mien uu­vut­ta­mat. Minä an­nan teil­le le­von.” (Matt. 11:28.) Saam­me luot­taa Ju­ma­laan. Hän on voi­mam­me kil­voi­tuk­sen mat­kal­la.

Kun meil­lä on kiu­sauk­sia, epäi­lyk­siä, kuor­maa, ja on tul­lut lan­kee­muk­sia, me vä­sym­me. Apu on lä­hel­lä. Ju­ma­lan seu­ra­kun­nas­sa saar­na­tus­ta evan­ke­liu­mis­ta saam­me voi­man. Saam­me myös tu­ki­joi­ta, saat­to­mie­hiä mat­kal­lem­me. Pa­ras tur­vam­me on Jee­sus Kris­tus. Hän ru­koi­lee puo­les­tam­me. (Room. 8:34.)