Jeesus on esikuva armollisuudesta

En­si sun­nun­tain Raa­ma­tun teks­tit opet­ta­vat ih­mi­siä toi­mi­maan ar­mol­li­ses­ti toi­si­aan koh­taan. Ih­mi­sen teh­tä­vä­nä ei ole tuo­mi­ta lä­him­mäis­tään, sil­lä tuo­mi­o­val­ta kuu­luu yk­sin Ju­ma­lal­le. Kris­tit­ty on kut­sut­tu saar­naa­maan syn­tien an­teek­si­an­ta­mus­ta kai­kil­le luo­duil­le.

Oletko autuas?

Ju­ma­lan rau­haa rin­nas­san­sa, ken kan­taa maas­sa kuo­le­man, on on­nel­li­nen kul­keis­san­sa maan vie­raan poik­ki tai­vaa­seen.” ”Kuun­nel­kaa, mi­ten hie­no lau­lu”, nuo­ri to­te­aa ys­tä­vil­leen ja kuun­te­lee lau­lun use­aan ker­taan. Sa­ma­na päi­vä­nä tuon nuo­ren ly­hyt, mut­ta on­nel­li­nen elä­mä kat­ke­aa lii­ken­ne­on­net­to­muu­teen. Ju­ma­lan rau­han sy­dä­mel­leen omis­ta­nut ote­taan us­ko­vien le­poon.

Evankeliumin leipä poistaa sielun hädän

En­si sun­nun­tain ai­hee­na on kut­su Ju­ma­lan val­ta­kun­taan. Päi­vän Psal­mi ker­too ih­mi­ses­tä, joka on va­jon­nut toi­vot­to­muu­teen. Heik­kou­den het­kel­lä vi­ha­mie­het ovat käy­neet hä­nen kimp­puun­sa, hän on kuin huk­ku­va ih­mi­nen. Näin sie­lun­vi­hol­li­nen toi­mii vie­lä­kin on­net­to­muu­den het­kel­lä. Ju­ma­la al­kaa usein toi­mia sil­loin, kun ih­mi­sen voi­mat lop­pu­vat: ”Kor­keu­des­taan hän ojen­si kä­ten­sä ja tart­tui mi­nuun, hän veti mi­nut ylös sy­vis­tä ve­sis­tä” (Ps. 18:16).

Usko Jumalaan on aarre

Ih­mi­set ovat kaut­ta ai­ko­jen ke­rän­neet ajal­lis­ta rik­kaut­ta it­sel­leen ja pyr­ki­neet sil­lä tur­vaa­maan elä­mään­sä. Näin oli Jee­suk­sen­kin ai­ka­na.

Jumalan viisaus on ääretön

On­ko si­nul­la ol­lut ai­kaa py­säh­tyä ke­sän ih­meen edes­sä, kun Ju­ma­la pu­hut­te­lee luo­ma­kun­nas­saan? Py­säh­dyit­kö miet­ti­mään lin­tu­jen muut­toa? Kuka on an­ta­nut niil­le tah­don ja tai­don pa­la­ta yhä uu­del­leen ka­ruun Poh­jo­laan van­hoil­le pe­si­mä­pai­koil­le? ”Kuin­ka ää­re­tön on­kaan Ju­ma­lan rik­kaus, kuin­ka syvä hä­nen vii­sau­ten­sa ja tie­ton­sa” (Room. 11:33).

Usko antaa turvaa vastoinkäymisissä

Jos­kus elä­mä run­te­lee. Tun­tuu, et­tä ko­et­te­le­mus­ten al­le ru­sen­tuu ja nä­kö­a­la ka­ven­tuu ja su­me­nee. Ai­noa asia, jo­hon pys­tyy, on huu­to Ju­ma­lal­le: ”Voi, hyvä Ju­ma­la, au­ta!”

Sydämen rauha antaa turvaa

Kau­an sit­ten, pik­ku­poi­ka­na, pää­sin isän ja iso­vel­jien mu­ka­na seu­raa­maan puo­lus­tus­voi­mien näy­tös­tä. Näy­tök­ses­sä lau­kais­tiin har­joi­tus­pa­nok­sia kent­tä­ty­keil­lä. Mi­nua jän­nit­ti ja hie­man pe­lot­ti seu­ra­ta ta­pah­tu­maa. Va­rus­mie­het toi­mi­vat ri­pe­äs­ti. Ty­kit ase­tet­tiin pai­koil­leen, ko­men­to kuu­lui: ”Tul­ta!” Lau­kaus­ten ää­ni oli niin voi­ma­kas, et­tä säi­käh­din ja pai­nau­duin lu­jas­ti isää vas­ten. Ha­keu­duin tur­vaan.