Tuo­mo Kel­lo­kos­ki

Rak­kaus on tär­keä asia ih­mi­sel­le niin elä­mäs­sä kuin us­ko­mi­ses­sa. Lä­him­mäi­sen­rak­kaus on pal­ve­le­vaa rak­kaut­ta. Sitä on kut­sut­tu myös uh­rau­tu­vak­si rak­kau­dek­si, jol­lais­ta on Ju­ma­lan rak­kaus ih­mis­tä koh­taan. Rak­kaus vai­kut­taa Ju­ma­lan lap­sis­sa sen, et­tä heil­lä on hyvä tah­to toi­si­aan koh­taan, ja vie­lä­kin enem­män: he ovat val­mii­ta uh­rauk­siin toi­nen tois­ten­sa puo­les­ta. Täs­tä syn­tyy rak­kau­den il­ma­pii­ri.

Ju­ma­lan rak­kau­des­sa on ih­meel­li­nen ar­mon voi­ma. Sen omis­ta­ja­na Ju­ma­lan lap­si nä­kee jo­kai­ses­sa ih­mi­ses­sä ar­vok­kaan lä­him­mäi­sen. Rak­kaus Ju­ma­laan vaa­tii koko ih­mi­sen: hä­nen sy­dä­men­sä, sie­lun­sa, mie­len­sä, aja­tuk­sen­sa, sa­nan­sa ja te­kon­sa, jopa tun­teen­sa ja jär­ken­sä.

Jo­han­nes kyt­kee ju­ma­la- ja lä­him­mäis­suh­teet sau­mat­to­mas­ti yh­teen: ”Me ra­kas­tam­me, kos­ka Ju­ma­la on en­sin ra­kas­ta­nut mei­tä. Jos joku sa­noo ra­kas­ta­van­sa Ju­ma­laa mut­ta vi­haa vel­je­ään, hän va­leh­te­lee.” (1. Joh. 4:19–20.) Ju­ma­la ra­kas­ti ih­mis­tä niin pal­jon, et­tä uh­ra­si oman poi­kan­sa mei­dän syn­tiem­me vuok­si. Saam­me iloi­ta sii­tä, et­tä Ju­ma­lan Poi­ka täyt­ti lain ja toi meil­le ar­mon ja an­teek­si­an­ta­muk­sen. Hän tah­too kut­sua ul­ko­puo­lel­la ole­via tä­män tai­vaal­li­sen rak­kau­den yh­tey­teen.

Kun ih­mi­nen pää­see osal­li­sek­si Ju­ma­lan rak­kau­des­ta, hän saa elä­mään­sä uu­den läh­tö­koh­dan ja uu­den op­paan, Py­hän Hen­gen. Ju­ma­lan rak­kaus syn­nyt­tää rak­kau­den, joka on Hen­gen he­del­mä.

Jee­sus on kut­su­nut oman­sa val­ta­kun­tan­sa työ­hön. Hän muis­tut­taa: ”Et­te te va­lin­neet mi­nua, vaan minä va­lit­sin tei­dät” (Joh. 15:16). Tä­män ar­mon osal­li­suus on myös kuu­li­ai­suut­ta kut­su­jal­le ja saa Jee­suk­sen omat läh­te­mään liik­keel­le ja­ka­maan hy­viä he­del­miä: rak­kaut­ta, iloa, ys­tä­väl­li­syyt­tä ja lem­peyt­tä.

Ai­ka jos­sa eläm­me, ko­ros­taa it­sek­kyyt­tä ja omien ha­lu­jen to­teut­ta­mis­ta. Nämä ovat vie­mäs­sä ih­mis­tä kau­em­mak­si lä­him­mäi­ses­tä ja Ju­ma­las­ta. Kun ih­mi­nen on us­kon kaut­ta osal­li­nen Ju­ma­lan rak­kau­des­ta, us­ko vai­kut­taa rak­kau­den Ju­ma­laan ja lä­him­mäi­siin. Meis­tä it­ses­täm­me ei ole rak­kau­den kak­sois­käs­kyn täyt­tä­jik­si ei­kä us­kon säi­lyt­tä­jik­si. Sik­si on tär­ke­ää, et­tä Ju­ma­la rak­kau­des­saan an­taa heik­kou­tem­me ja syn­tim­me an­teek­si, Poi­kan­sa täh­den, omas­sa val­ta­kun­nas­saan.

Ju­ma­lan rak­kaus ko­ko­aa Kris­tuk­seen us­ko­vat yh­teen – py­hien yh­tey­teen, Ju­ma­lan seu­ra­kun­taan. Py­hän Hen­gen syn­nyt­tä­mäs­sä us­ko­vien yh­tey­des­sä ko­em­me rak­kaut­ta, joka on läh­töi­sin tai­vaas­ta. Tai­vaal­li­nen rak­kaus on lem­pe­ää ja se kar­kot­taa pe­lon (1. Joh. 4:18).

Ju­ma­lan las­ten jou­kos­sa voi ko­kea rau­haa ja va­paut­ta, jota ul­ko­puo­li­sen on vai­kea ym­mär­tää. Ju­ma­lan seu­ra­kun­nan jä­se­net tun­nis­te­taan Ju­ma­lan omik­si juu­ri yh­tei­ses­tä rak­kau­des­ta, joka ei ole läh­töi­sin ih­mi­ses­tä vaan Ju­ma­las­ta. Täs­sä rak­kau­des­sa py­sy­vä pää­see ker­ran tai­vaan kun­ni­aan.