Ola­vi Val­li­vaa­ra

Ih­mi­sen ajal­lis­ta mat­kaa voi­daan tii­viis­ti ku­va­ta kol­mel­la sa­nal­la: syn­ty­mi­nen, elä­mä, kuo­le­ma. Niin kuin syn­ty­mä on luon­nol­li­nen ta­pah­tu­ma, niin on myös kuo­le­ma. Syn­ty­es­sään ih­mi­nen saa Ju­ma­lan lah­ja­na elä­män.

Kuo­le­ma mer­kit­see luo­pu­mis­ta elä­män lah­jas­ta. Ajal­li­ses­sa kuo­le­mas­sa ruu­mis ja hen­ki ero­a­vat toi­sis­taan. Kuo­le­ma on tu­ho­a­va voi­ma ja se on syn­nin palk­ka. Syn­tiin­lan­kee­muk­sen jäl­keen Ju­ma­la sa­noi Aa­da­mil­le: “Sil­lä sinä olet maa, ja maak­si pi­tää si­nun jäl­leen tu­le­man” (1. Moos. 3:19).

Pro­feet­ta Elia eli noin 800 vuot­ta en­nen Kris­tuk­sen syn­ty­mää. Ju­ma­la lä­het­ti hä­net Si­do­nin maa­han, kun Is­ra­e­lis­sa oli kova nä­län­hä­tä. Hän meni sin­ne Sar­pa­tis­sa asu­van les­ki­vai­mon luo. Les­ken ruo­ka oli lop­pu­mas­sa. Elia toi hä­nel­le Her­ran, Is­ra­e­lin Ju­ma­lan ter­vei­set ja oh­jeet. Sen jäl­keen ruo­kaa riit­ti sii­hen saak­ka, kun Her­ra an­toi sa­teen maan pääl­le.

Jon­kin ajan ku­lut­tua les­ken poi­ka sai­ras­tui ja kuo­li. Suru, ikä­vä ja pet­ty­mys oli suu­ri. Hän sa­noi Eli­al­le: ”Pi­ti­kö si­nun se­kaan­tua mi­nun elä­mää­ni, Ju­ma­lan mies. Pi­ti­kö si­nun tul­la tän­ne ve­tä­mään mi­nun syn­ti­ni esiin ja tap­pa­maan poi­ka­ni!” (1. Kun. 17:18.)

Elia pyy­si po­jan äi­din sy­lis­tä ja ta­pah­tui toi­nen Ju­ma­lan ih­me. Elia ru­koi­li Ju­ma­laa: ”Her­ra, mi­nun Ju­ma­la­ni! An­na Hen­gen pa­la­ta tä­hän poi­kaan!” Her­ra kuu­li Eli­an pyyn­nön. Hen­ki pa­la­si poi­kaan, ja hän vir­ko­si eloon. (1. Kun. 17:21–22.) Elia an­toi po­jan tä­män äi­dil­le ja sa­noi: ”Kat­so, poi­ka­si elää.” Äi­ti iloit­si saa­des­saan poi­kan­sa ta­kai­sin elä­vä­nä. Hän us­koi Eli­an pu­hu­maan Her­ran sa­naan.

Ajal­lis­ta kuo­le­maa va­ka­vam­pi on hen­gel­li­nen kuo­le­ma ja ian­kaik­ki­nen kuo­le­ma. Ih­mi­nen voi elä­es­sään ol­la hen­gel­li­ses­ti kuol­lut. Sen elä­män, jon­ka Pyhä Hen­ki evan­ke­liu­min sa­nal­la on syn­nyt­tä­nyt, voi syn­ti tu­ho­ta. Ih­mi­nen jou­tuu epä­us­koon. Epä­us­ko on pi­meyt­tä, har­hai­lua ek­syk­sis­sä, kuo­le­man ruh­ti­naan val­las­sa ole­mis­ta.

Hen­gel­li­nen kuo­le­ma vie ian­kaik­ki­seen kuo­le­maan, el­lei ih­mi­nen tee pa­ran­nus­ta tääl­lä ar­mon ajas­sa. Ian­kaik­ki­nen kuo­le­ma on Ju­ma­lan sa­nan mu­kaan to­del­li­nen, var­si­nai­nen kuo­le­ma. Ian­kaik­ki­nen kuo­le­ma on ikuis­ta eroa Ju­ma­las­ta; ka­do­tus­ta, jo­hon ei enää ar­mo ei­kä toi­vo ulo­tu.

Vie­lä ele­tään ar­mo­nai­kaa. Se mer­kit­see sitä, et­tä epä­us­kos­sa eli hen­gel­li­ses­ti kuol­lee­na elä­vä ih­mi­nen voi teh­dä pa­ran­nuk­sen. Jee­sus lä­hes­tyy us­ko­vien kaut­ta, ja he ovat val­mii­na saar­naa­maan ka­tu­val­le kaik­ki syn­nit an­teek­si Jee­suk­sen ni­mes­sä ja so­vin­to­ve­res­sä. Kun ih­mi­nen ha­lu­aa us­koa tä­män ilo­sa­no­man, Ju­ma­la vas­taa rau­hal­la hä­nen omal­le­tun­nol­leen.

Näin hen­gel­li­ses­ti kuol­lut ih­mi­nen pää­see kuo­le­mas­ta elä­mään. Jee­sus sa­noi: ”Minä olen ylös­nou­se­mus ja elä­mä. Joka us­koo mi­nuun, saa elää, vaik­ka kuo­lee­kin, ei­kä yk­si­kään, joka elää ja us­koo mi­nuun, iki­nä kuo­le.” (Joh. 11:25–26.)