Mark­ku Kan­ni­ai­nen

Ih­mi­sen elä­mä on ih­meel­li­nen ko­ko­nai­suus. Ih­mi­nen, ai­nut­laa­tui­nen, jos­ta ku­kaan ei ole ai­em­min tien­nyt mi­tään, kas­vaa ja ke­hit­tyy äi­din koh­dus­sa ja lo­pul­ta syn­tyy. Kaik­ki syn­ty­vät ih­mi­set ovat ai­nut­laa­tui­sia ih­mi­syk­si­löi­tä. He elä­vät oman ai­kan­sa ja sit­ten kuo­le­vat, ei­kä hei­tä enää ole. Ai­kan­sa hei­tä kuo­le­man jäl­keen muis­te­taan, ja sit­ten he unoh­tu­vat ih­mis­ten mie­lis­tä.

Jos­kus ih­mi­sen syn­ty­mä ja kuo­le­ma kul­ke­vat niin yh­des­sä, et­tä nii­tä on vai­kea erot­taa toi­sis­taan, ku­ten vuo­sia sit­ten, kun pi­din kä­sis­sä­ni kuol­lee­na syn­ty­nyt­tä pien­tä poi­kaam­me – käm­me­nen pi­tuis­ta. Ih­mis­ten eri­lai­suus on se­kin Ju­ma­lan ih­met­tä. Tie­dän sen omas­ta ko­ke­muk­ses­ta, kun kat­se­len so­ke­aa ja il­man kuu­le­via kor­via syn­ty­nyt­tä pien­tä tyt­tö­äm­me.

Jos on ih­mi­sen elä­mä ih­meel­lis­tä, niin ih­meel­li­nen on koko tämä luo­ma­kun­ta, jota saam­me ym­pä­ri maa­il­maa ihas­tel­la. Elä­vä us­ko kat­se­lee ja ih­met­te­lee kaik­kea tätä Ju­ma­lan luo­ma­na lah­ja­na meil­le ih­mi­sil­le.

Apos­to­lien te­ois­sa ker­ro­taan ta­pauk­ses­ta, jos­sa Pie­ta­ri ja Jo­han­nes pa­ran­ta­vat syn­ty­mäs­tään saak­ka lii­kun­ta­ky­vyt­tö­mä­nä ol­leen mie­hen. Mies oli toi­meen tul­lak­seen ker­jää­mäs­sä temp­pe­lin por­til­la. Hän ei pääs­syt it­se por­til­le, vaan hä­net kan­net­tiin sii­hen joka päi­vä. Eh­kä kan­ta­jat oli­vat hä­nen ys­tä­vi­ään, jot­ka ha­lu­si­vat aut­taa hän­tä saa­maan sen ver­ran ra­haa, et­tä hän voi­si os­taa ruo­kaa.

Ra­haa tuo ram­pa mies var­maan toi­voi myös Pie­ta­ril­ta ja Jo­han­nek­sel­ta, kun nämä py­säh­tyi­vät hä­nen koh­dal­leen. Mut­ta Pie­ta­ri sa­noi mie­hel­le: ”Ho­pe­aa ja kul­taa mi­nul­la ei ole, mut­ta mitä mi­nul­la on, sitä minä si­nul­le an­nan. Jee­suk­sen Kris­tuk­sen, Na­sa­re­ti­lai­sen, ni­mes­sä: nou­se ja kä­ve­le.” (Ap. t. 3:6.)

Mies sai jo­ta­kin, mis­tä ei ol­lut osan­nut unek­si­a­kaan. Hän pa­ra­ni ja sai lii­kun­ta­ky­vyn, mut­ta hän sai vie­lä jo­ta­kin pal­jon suu­rem­paa elä­mään­sä: Jee­suk­sen ni­men tun­te­mi­sen, mis­tä hän ylis­ti Ju­ma­laa. Ih­me­tel­tiin ja häm­mäs­tel­tiin, et­tä on­ko tämä se sama mies, joka oli en­nen ol­lut ker­jää­mäs­sä. (Ap. t. 3:7–10.) Kaik­ki häm­mäs­te­li­vät ta­pah­tu­nut­ta ih­met­tä. Jopa juu­ta­lai­set op­pi­neet, jot­ka to­sin yrit­ti­vät kiel­tää apos­to­le­ja sen enem­pää pu­hu­mas­ta Jee­suk­sen ni­mes­sä. (Ap. t. 4.)

Apos­to­lien koh­taa­mi­ses­sa ram­pa ker­jä­läi­nen sai liik­ku­mi­sen lah­jan. Jee­suk­sen teh­des­sä ih­mei­tään so­kea mies sai nä­kön­sä ja kuu­ro kuu­lon­sa. Mo­nis­ta muis­ta­kin ih­mi­sen elä­mään ja ter­vey­teen liit­ty­vis­tä ih­meis­tä Raa­mat­tu ker­too.

Omien, lap­siim­me liit­ty­vien ko­ke­mus­te­ni ää­rel­lä mi­nus­ta mo­nes­ti tun­tuu, et­tä olen ter­vee­nä jou­tu­nut ker­jä­läi­sek­si. On pi­tä­nyt ja saa­nut ker­jä­tä Ju­ma­lan ar­moa ja an­teek­si­an­ta­mus­ta, kun us­ko Ju­ma­laan on hor­ju­nut. Mi­nua on kan­net­tu Ju­ma­lan temp­pe­lin por­til­le et­si­mään luot­ta­mus­ta sii­hen, et­tä ih­mi­sen elä­mä – sen alus­ta lop­puun as­ti – on Ju­ma­lan kä­des­sä.

Ju­ma­lan lap­se­na, Jee­suk­sen ni­men tur­vis­sa, on elä­män lah­jaa ol­lut kui­ten­kin hyvä elää. Ha­lu­an us­koa, et­tä sen ni­men tur­vis­sa, jol­la apos­to­lit ram­man mie­hen pa­ran­si­vat, mi­nä­kin pää­sen ker­ran tai­vaan ko­tiin.