Makedonian kuuluisalla kuninkaalla Aleksanteri Suurella oli hevonen nimeltään Bukefalos. Uskollisen ratsunsa selässä soturikuningas valloitti koko tunnetun maailman ja vähän ylikin. Muistona 300-luvulla eKr. tapahtuneista retkistä voimme edelleenkin nähdä kartalla Aleksandria-nimisiä kaupunkeja, jotka Aleksanteri perusti tai joille hän suvaitsi antaa nimensä.
Luulen, että Bukefalos on maailmanhistorian kuuluisin hevonen. Harva ihminen on saavuttanut jotain niin suurta, että hänet muistettaisiin pitempään kuin tämä ratsu.
Onko elämällä merkitystä, jos siitä ei jää muistomerkkejä? Ihminen ei ole kuolematon, mutta hänen aikaansaannoksiaan saatetaan arvostaa vuosisatojenkin kuluttua. Elämän merkitystä mitataan sen konkreettisilla tuloksilla. En voi olla näkemättä monien poliitikkojen, kirjailijoiden, lauluntekijöiden tai vaikka yritysjohtajien toiminnassa ääneen lausumatonta tarvetta kirjoittaa nimensä historiaan.
Eräs jo edesmennyt uskonveli oli määritellyt tavoitteekseen lähteä kuin intiaani, jälkiä jättämättä. Tavoite epäonnistui sikäli, että miehestä jäi kaunis muisto. Jäivätpä hänen piirteensäkin näkymään jälkeläisissä. Heistä niitä on hauska havaita.
Pyhäinpäivän seudussa mietin elämän lyhyyttä. Kun isänpäiväkin sattuu lähistölle, on helppo jatkaa oman elämän merkityksen tutkimiseen. On onni saada elää onnellinen elämä. Tavoittelemisen arvoista voi jonkun mielestä olla, jos tulee mainituksi niin eläessään kuin kuoltuaankin. Näitä tyyliseikkoja verrattomasti tärkeämpi on kuitenkin kysymys, joka on äärettömän henkilökohtainen: onko sydämessä lähdön hetkellä pelastava usko?
Kuningas Daavid, jonka nimi on hyvistä syistä jäänyt historiaan, ymmärsi ihmiselämän pienuuden – ja sen, mikä lopulta on merkittävää.
Ihmisen elinaika on niin kuin ruohon:
kuin kedon kukka hän kukoistaa,
ja kun tuuli käy yli, ei häntä enää ole
eikä hänen asuinsijansa häntä tunne.
Mutta Herran armo pysyy ajasta aikaan,
se on ikuinen niille, jotka pelkäävät ja rakastavat häntä.
(Ps. 103)
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys