Kak­si­kym­men­tä vuot­ta sit­ten lu­ki­o­lais­poi­ka­na kä­vin ly­hy­en mut­ta mer­kit­tä­vän sa­nan­vaih­don. Is­tuin rau­ha­nyh­dis­tyk­sen kah­vi­os­sa pul­laa nu­tus­ta­en, kun toi­sel­le puo­lel­le pöy­tää is­tah­ti mies, mi­nua huo­mat­ta­vas­ti van­hem­pi us­ko­nys­tä­vä. En tark­kaan muis­ta kes­kus­te­lu­nai­het­tam­me, mut­ta yk­si tä­män mie­hen rep­liik­ki jäi mie­lee­ni. Hän sa­noi, et­tä me­nes­tyk­sen ja lah­jak­kuu­den ei saa an­taa su­men­taa elä­män kaik­kein tär­kein­tä asi­aa. Jäin poh­ti­maan tuo­ta aja­tus­ta.

Lu­ki­on jäl­keen löy­sin it­se­ä­ni kieh­to­van alan. Opis­ke­lu­ai­ka­na koh­ta­sin sa­mois­ta asi­ois­ta kiin­nos­tu­nei­ta ih­mi­siä, joi­den kans­sa oli rie­mu­kas­ta har­ras­taa älyl­lis­tä peip­pai­lua. Pa­nim­me si­le­äk­si fi­lo­so­fi­oi­ta. Mi­kään haas­te ei tun­tu­nut val­loit­ta­mat­to­mal­ta. It­se­var­muu­del­la ei ol­lut ra­jo­ja.

It­sel­lä­ni eräs älyl­li­sen valp­pau­den il­me­ne­mis­muo­to oli tar­ve se­lit­tää koko us­ko­mi­nen fi­lo­so­fi­an ter­mein. Et­tä us­ko voi­tai­siin ava­ta oi­ke­aa ter­mi­no­lo­gi­aa käyt­tä­en. Et­tä lo­pul­ta syn­tyi­si pe­rä­ti ko­ko­nai­se­si­tys sii­tä, mi­ten kris­ti­nus­ko nyt vain me­nee. Täl­lä ta­voin­han us­kos­ta sai­si ho­vi­kel­poi­sen ja vii­sail­le­kin ym­mär­ret­tä­vän is­min.

Mut­ta us­ko ei ole ajat­te­lu­suun­ta, jon­ka pe­ri­aat­tei­ta vii­saat fi­lo­so­fit sää­tä­vät. En minä osaa us­koa se­lit­tää. Se on lah­ja, jon­ka ih­mi­nen voi Luo­jal­taan saa­da. Sitä ei voi lu­ke­mal­la omak­sua. Tä­män asi­an kir­kas­tu­mi­nen ot­ti mi­nul­ta vuo­sia. älyl­lis­tä pon­nis­te­lua se ei edel­lyt­tä­nyt. Toi­set va­roit­ti­vat mi­nua ryh­ty­mäs­tä lii­an vii­saak­si. Jär­jen pää­se­mis­tä isän­näk­si ei it­se huo­maa, niin jär­ke­vä kuin us­koo­kin ole­van­sa.

Jos­kus mie­lee­ni ovat nous­seet tuon van­hem­man mie­hen rau­hal­li­set sa­nat me­nes­tyk­sen toi­sar­voi­suu­des­ta. Kun huo­maa, et­tä yh­teis­kun­nas­sa oli­si mah­dol­li­suuk­sia saa­vut­taa vaik­ka mitä, voi ol­la vai­ke­aa näh­dä us­koa elä­män­sä suu­rim­pa­na lah­ja­na. Lois­ta­va ura ei toki ole ris­ti­rii­das­sa us­kon kans­sa. Ih­mi­nen on vain va­li­tet­ta­vas­ti niin pie­ni, et­tä val­ta­va ajal­li­nen hyvä al­tis­taa ian­kaik­ki­suus­nä­kö­a­lan ja ju­ma­la­suh­teen unoh­ta­mi­sel­le.

Olen kuul­lut sa­not­ta­van, et­tä us­kon vas­ta­koh­ta ei ole jär­ki vaan epä­us­ko. Noin­han asia on, mut­ta myös jär­ki voi ol­la vaa­ral­li­nen ka­pis­tus esi­mer­kik­si sil­loin, kun se syn­nyt­tää us­ko­ne­päi­lyk­siä. Us­kos­sa val­vo­mi­nen voi jos­kus ol­la oman kun­ni­an­hi­mon ja vii­sau­den hil­lit­se­mis­tä.

Us­kon, et­tä Ju­ma­la on ole­mas­sa al­ku­rä­jäh­dys- ja evo­luu­ti­o­te­o­ri­ois­ta huo­li­mat­ta. Tie­teel­lis­tä ar­gu­men­taa­ti­o­ta ihai­le­vas­sa ajas­sam­me muu­hun kuin kyl­miin fak­toi­hin pe­rus­tu­vaa ajat­te­lua ei mie­lel­lään su­la­te­ta. Tä­hän ve­do­ten saa­te­taan sa­noa, et­tä kos­ka hen­ki­maa­il­maa ei voi näh­dä, sitä ei ole. Fi­lo­so­fi­ses­ti il­mais­tak­se­ni: ide­a­lis­mi on kuol­lut. Ajat­te­len, et­tä us­koa ei voi se­lit­tää tie­teel­lä ei­kä tie­det­tä us­kol­la. Us­ko ei tee ke­nes­tä­kään tyh­mää. Kris­tit­ty voi va­pain mie­lin hank­kia tie­toa ja tai­to­ja, tut­kia ja me­nes­tyä.

Ih­mi­sen vii­saus ei es­tä nä­ke­mäs­tä Ju­ma­lan ole­mas­sa­o­loa. Paa­va­li kyl­lä­kin huo­maut­taa, et­tä Ju­ma­lan hul­luus on ih­mi­siä vii­saam­pi ja Ju­ma­lan heik­kous ih­mi­siä voi­mak­kaam­pi (1. Kor. 1:25). Tä­nä­kin päi­vä­nä us­ko ylös­nous­see­seen Kris­tuk­seen on useim­mil­le ih­mi­sil­le hul­luut­ta.

Ta­pa­sin pal­jon myö­hem­min sa­man mie­hen, joka oli mi­nua vuo­sia sit­ten pu­hu­tel­lut. Hän oli yl­lät­ty­nyt sii­tä, et­tä olin mois­ta sa­no­maa jää­nyt ajat­te­le­maan. Em­me voi tie­tää, mil­loin kyl­väm­me ym­pä­ril­lem­me kul­ta­jy­viä. Muis­tan kes­kus­te­lu­am­me läm­möl­lä ja olen kii­tol­li­nen Luo­jal­le sii­tä, et­tä hän an­toi sil­loin täl­le mie­hel­le oi­kei­ta sa­no­ja. Niil­lä on ol­lut mi­nul­le suu­ri mer­ki­tys.

Voi suur­ta so­keut­ta,

jos kuul­laan enem­män

maa­il­man vii­saut­ta

kuin sa­naa elä­män!

Ja­noi­nen voi­ko juo­da

kui­vis­ta kai­vois­ta?

Vain her­ran Hen­ki luo­da

voi läh­teen sa­nas­ta.

(VK 186:2.)