Mum­mu­ni ker­toi saa­neen­sa ko­to­aan yk­sin­ker­tai­sen elä­mä­noh­jeen. Kun nuo­ren ty­tön mat­ka maa­il­mal­le al­koi, oli van­hem­pien eväs­tys läh­ti­jäl­le: ”Pidä puo­le­si!”

Ke­ho­tuk­ses­sa puo­len­sa pi­tä­mi­seen on mo­nia mer­ki­tyk­siä. Luon­nol­li­ses­ti jo­kai­nen pyr­kii huo­leh­ti­maan it­ses­tään. Konk­reet­ti­ses­ti tämä tar­koit­taa lä­hin­nä elan­non hank­ki­mis­ta. Mut­ta myös hen­ki­sel­lä ta­sol­la on jos­kus uu­ras­tet­ta­va. Ja on­pa puo­lien­sa pi­tä­mi­nen si­tä­kin, et­tei luo­vu sii­tä, min­kä tie­tää ja us­koo tär­ke­äk­si.

Ajat­te­len niin, et­tä jo­hon­kin mää­rään saak­ka jo­kai­nen on oman on­nen­sa sep­pä. Toi­set nou­se­vat ryy­syis­tä rik­kauk­siin, toi­sil­le asi­at tu­le­vat val­mii­na, niin hy­vät kuin pa­hat. Vaik­ka pon­nis­te­li­sin kuin­ka pal­jon, voi­vat ta­voit­tee­ni sil­ti jää­dä to­teu­tu­mat­ta ja haa­veet ka­riu­tua. Mie­les­tä­ni on he­del­mä­tön­tä jää­dä poh­ti­maan omien vai­ku­tus­mah­dol­li­suuk­sien ja Luo­jan työn vä­lis­tä ra­jaa, sil­lä ih­mis­po­loi­sen kyky sel­lai­siin mit­tauk­siin on ra­jal­li­nen. Ur­hei­lu­ter­mein il­mais­tu­na voi­si sa­noa, et­tä kan­nat­taa teh­dä par­haan­sa ja kat­soa, mi­hin se riit­tää. Pa­rem­min asi­an ki­teyt­tää van­ha Bib­li­an teks­ti: ”Mut­ta se on suu­ri voit­to, ol­la ju­ma­li­nen ja tyy­tyä on­neen­sa" (1. Tim. 6: 6).

Pon­nis­te­lem­me mo­nin ta­voin hen­kem­me pi­ti­mik­si. Mut­ta mitä tar­koit­taa puo­lien­sa pi­tä­mi­nen hen­ki­sel­lä ta­sol­la? Jot­kut omak­su­vat ar­ki­sia pe­ri­aat­tei­ta, jois­ta he pi­tä­vät kiin­ni, sa­toi tai pais­toi. Tun­nen muu­ta­mia täl­lai­sia ih­mi­siä. Hei­dän nä­ke­myk­sen­sä voi­vat tun­tua vä­lil­lä ra­sit­ta­vil­ta, mut­ta jos­kus he taas te­ke­vät lä­hi­pii­rin­sä elä­mäs­tä rie­mu­kas­ta py­sy­es­sään tiu­kas­ti kiin­ni kan­nas­saan, mil­loin mis­tä­kin syys­tä. Saat­ta­vat­pa täl­lai­set pe­ri­aat­teet siir­tyä nuo­rem­mil­le­kin su­ku­pol­vil­le: it­se boi­ko­toin esi­mer­kik­si sa­mo­ja huol­to­a­se­mia, jot­ka jou­tui­vat isä­ni mus­tal­le lis­tal­le jo 1980-lu­vul­la jon­kin huo­non pal­ve­lu­ko­ke­muk­sen vuok­si. Voi to­sin ol­la, et­tä tämä it­sel­le­ni tu­tuk­si tul­lut tot­tu­mus vai­kut­taa jon­kun mie­les­tä vä­hän has­sul­ta.

Mut­ta on ole­mas­sa luon­teel­taan luo­vut­ta­mat­to­mia pe­ri­aat­tei­ta, joi­ta ei nou­da­te­ta pää­hän­pint­ty­mien tai huu­mo­rin vuok­si. Ian­kaik­ki­suus­ky­sy­myk­set ovat it­sel­le­ni täl­lai­sia. Mi­nus­ta tun­tuu, et­tä ih­mi­nen mie­lel­lään so­vit­taa us­kon­sa it­sel­leen so­pi­viin ke­hyk­siin, shop­pai­lee pe­ri­aat­tei­ta siel­tä ja tääl­tä. Raa­mat­tu opas­taa kui­ten­kin pa­laa­maan Kris­tuk­sen an­si­oon. Hän pi­tää mei­dän puo­li­am­me. Pyhä Hen­ki, jon­ka luon­net­ta näin hel­lun­tain ai­kaan on eri­tyi­ses­ti hyvä py­säh­tyä ih­met­te­le­mään, opas­taa myös oi­ke­aan us­koon ja sii­tä nou­se­viin pe­ri­aat­tei­siin.

Näi­nä päi­vi­nä moni am­mat­tiin val­mis­tu­va tai uu­si yli­op­pi­las saa pää­tök­seen yh­den vai­heen elä­mäs­sään. Joku eh­kä jou­tuu pet­ty­mään, kun ha­lut­tuun pää­mää­rään ei syys­tä tai toi­ses­ta yl­tä­nyt­kään. Opet­ta­jan työs­sä­ni näen joka ke­vät rie­mun­täy­siä nuo­ria, joi­den ole­muk­ses­ta vä­lit­tyy vah­va us­ko tu­le­vai­suu­teen. Tah­don toi­vot­taa heil­le hy­vää mat­kaa. Mut­ta eri­tyi­ses­ti ha­lu­an toi­vot­taa hy­vää mat­kaa niil­le, joi­den var­si on tai­pu­nut tuu­les­sa.

It­se sain yli­op­pi­laak­si val­mis­tut­tu­a­ni äi­dil­tä­ni saat­te­lu­ru­non, jon­ka sa­noi­hin on vä­lil­lä ol­lut roh­kai­se­vaa pa­la­ta. Te­ki­jän lu­val­la jul­kai­sen ot­teen tuos­ta 18 vuo­den ta­kai­ses­ta eväs­tyk­ses­tä:

”Ra­kas poi­kam­me, muis­tat­han läh­teis­säis,

kun ko­ti­si oven sul­jet:

sua em­me unoh­da ikä­näs,

vaik­ka mi­ten ja mis­sä kul­jet.

Vaik­ka kä­tem­me kä­des­täs ir­to­aa,

ne ru­kouk­sin sua kan­nat­taa.

Ei eteen­päin ai­na niin kau­ak­si näy

sil­ti tur­vas­sa tiel­le­si käy.”