Ai­kam­me ihan­ne on yk­si­löl­li­nen ih­mi­nen. On rie­mas­tut­ta­vaa, mi­ten sa­man­kal­tai­siin rat­kai­sui­hin ih­mi­set pää­ty­vät yk­si­löl­li­syyt­tä ta­voi­tel­les­saan. Mui­ta seu­ra­taan. On­ko muil­la pa­rem­pi elä­mä, pa­rem­pi palk­ka, vih­re­äm­pi ruo­ho? Oman on­nen mit­ta­tik­ku on usein naa­pu­rin on­ni. In­hi­mil­li­sen ver­tai­lu­vie­tin vai­ku­tus­ten ul­ko­puo­lel­la ei ole ku­kaan. Mie­les­tä­ni vä­lil­lä oli­si kui­ten­kin ter­veel­lis­tä yrit­tää voit­taa se.

Oli­si tie­tys­ti luon­no­ton­ta, jos eläi­sim­me ot­ta­mat­ta huo­mi­oon tois­ten nä­ke­myk­siä omas­ta toi­min­nas­tam­me. Tei­ni-iäs­sä vai­kut­taa ole­van sään­tö, et­tä pu­keu­tu­mi­nen, har­ras­tuk­set ja kie­len­käyt­tö muo­ka­taan ym­pä­ris­tön kal­tai­sek­si. Toi­set kas­va­vat ai­kuis­tu­es­saan ulos muo­teis­ta, toi­set saat­ta­vat jää­dä niin muot­tei­hin kuin muo­tei­hin­kin.

On kie­roa, jos yh­teis­kun­nal­li­sen toi­min­nan läh­tö­koh­ta­na on var­mis­taa, et­tei­vät muut saa enem­pää kuin minä. Mitä ta­pah­tui­si, jos miet­ti­sim­me, mi­ten mi­nua vä­hem­män saa­neet sai­si­vat sa­man ver­ran kuin minä? En väsy ih­met­te­le­mään sitä, mi­ten saa­vu­tet­tu­jen etu­jen puo­lus­ta­mis­ta pi­de­tään täy­sin luon­nol­li­se­na ja hy­väk­syt­tä­vä­nä. Sa­nal­la ”edun­val­von­ta” on­kin kor­vis­sa­ni ne­ga­tii­vi­nen kai­ku.

”Kun muut­kin saa” -asen­ne on ni­mit­täin tu­hoi­saa pait­si it­sel­le myös ym­pä­ris­töl­le. Ei kan­na­ta käyt­tää ener­gi­aa tois­ten an­si­oi­den las­kes­ke­luun vaan tar­kas­tel­la omaa olo­aan: on­ko mi­nun hy­vin­voin­ti­ni niin py­hää, et­tei sii­tä voi tin­kiä?

Yk­si­löä ja oma­pe­räi­siä rat­kai­su­ja ko­ros­ta­vas­sa il­ma­pii­ris­sä on hyvä pi­tää mie­les­sä Raa­ma­tun lam­mas­me­ta­fo­ra, se, et­tä lam­mas on lau­ma­e­läin. Lam­paal­le ei ole tyy­pil­lis­tä kor­ke­a­ta­soi­nen oma ajat­te­lu. Kris­ti­tyn ver­taa­mi­nen lam­paa­seen on tar­peel­li­nen muis­tu­tus ny­ky­ään­kin: olem­me osa lau­maa, jos­sa asi­oi­ta tar­kas­tel­laan us­kon, ei jär­jen pe­rus­teel­la. Us­ko on hen­ki­lö­koh­tai­nen, mut­ta il­man mui­den apua sitä on mah­do­ton­ta säi­lyt­tää.

On ole­mas­sa sen­tään yk­si edun­val­von­nan laji, jota kan­nat­taa har­ras­taa. Us­kon­nol­li­ses­sa kie­len­käy­tös­sä sitä kut­su­taan kris­ti­tyn val­vo­mi­sek­si. Se mer­kit­see sitä, et­tä kris­tit­tyi­nä tah­dom­me tur­vau­tua Kris­tuk­sen an­si­oon. Sii­tä seu­raa ikui­nen elä­mä – etuus, jon­ka ar­voa ei voi mi­ta­ta.