Joi­ta­kin vuo­sia sit­ten per­hee­seem­me odo­tet­tiin vau­vaa. Jo tätä en­nen lap­si­lu­kum­me oli ylit­tä­nyt val­lit­se­van stan­dar­din. Li­säys oli si­ten omi­aan ai­heut­ta­maan pien­tä ih­me­tys­tä ym­pä­ris­tös­sä­ni. Eräs tut­ta­va­ni to­te­si, et­tä les­ta­di­o­lais­ten elä­mä on mel­kois­ta he­vo­sen­leik­kiä. Tun­te­ma­ni suur­per­heel­li­set ei­vät toki kau­his­tel­leet vaan on­nit­te­li­vat.

Per­heel­li­sen hul­lun­myl­lyä pyö­ri­tel­les­sä­ni kom­ment­ti he­vo­sen­lei­kis­tä nou­see jos­kus mie­leen. Ar­ve­len, et­tä kie­li­ku­va viit­taa ris­ki­not­toon, vauh­tiin ja eh­kä vaa­ral­li­siin ti­lan­tei­siin­kin. Joka ta­pauk­ses­sa he­vo­sen­lei­kis­sä on pie­ni hal­lit­se­mat­to­muu­den ele­ment­ti. Sel­lai­nen on he­vo­sen luon­to.

Suur­per­heen elä­mä saat­taa näyt­tää hal­lit­se­mat­to­mal­ta. Sel­lais­ta se on­kin, jos kaa­ok­sen mit­ta­ri­na käy­te­tään vaik­ka­pa ken­kien mää­rää etei­sen lat­ti­al­la, pyy­kin mää­rää li­ka­vaa­te­ko­ris­sa tai hiek­kais­ten kump­pa­rien jät­tä­mien jäl­kien mää­rää au­ton ko­ne­pel­lis­sä. En ole vie­lä löy­tä­nyt kei­noa, mil­lä suur­per­heel­li­nen voi­si saat­taa täl­lai­set sei­kat stan­dar­di­ta­sol­le. Oi­ke­as­taan en pa­hem­min vä­li­tä stan­dar­di­ta­sos­ta. Sel­lai­sen ta­voit­te­lu köyh­dyt­tää.

Eräs voi­mak­kaim­min ih­mi­sen toi­min­taa oh­jaa­va te­ki­jä on elä­män hal­lin­nan ta­voit­te­le­mi­nen. Moni saa­vut­taa va­ki­tui­sen työ­pai­kan ja saa asun­to­ve­lan mak­set­tua. Käm­me­nen le­vey­den ko­koi­ses­sa pers­pek­tii­vis­sä kaik­ki saat­taa­kin näyt­tää hal­li­tul­ta. Elä­mä voi kui­ten­kin heit­tää mu­kaan te­ki­jöi­tä, jot­ka te­ke­vät ta­sa­pai­nos­ta epäyh­tä­lön.

Suur­per­hees­sä muut­tu­jien täy­del­li­nen hal­lin­ta on aja­tuk­se­na­kin nau­ret­ta­va. Ti­lan­ne an­taa kui­ten­kin vä­li­nei­tä koh­da­ta yl­lät­tä­viä muu­tok­sia. Sitä pait­si epä­var­muus­te­ki­jöi­den läs­nä­o­lo­han on elä­mää. En tah­do käyt­tää ai­no­kais­ta elä­mää­ni ai­na­kaan eri­lais­ten suo­ja­muu­rien ra­ken­te­luun.

Ro­soi­nen elä­mä ei ole pää­mää­rä si­nän­sä. Suur­per­heel­li­syys ei voi ol­la te­ko­syy vä­lin­pi­tä­mät­tö­myy­del­le. En ai­na voi ol­la kä­det ojos­sa puun al­la poi­kien sin­ne kii­ve­tes­sä, se on tot­ta. Py­rin kui­ten­kin ole­maan sen ver­ran kaa­ok­sen her­ra, et­tä osaan ar­vi­oi­da ris­ke­jä ja re­a­goi­da nii­hin. Vaik­ka on per­hees­säm­me laas­ta­ria ku­lu­nut ihan riit­tä­miin. Mi­nus­ta on vuo­sien saa­tos­sa ke­hit­ty­nyt koh­tuul­li­sen hyvä haa­vu­ri. Osaan pi­kai­ses­ti di­ag­no­soi­da pik­ku­ty­tön pol­veen­sa saa­man haa­van laa­dun: men­nään­kö ko­ti­kons­tein vai pis­täy­dy­tään­kö kli­ni­kas­sa.

Elä­mä­ni on ris­ti­rii­das­sa val­lit­se­vien nor­mien kans­sa. Se ei ole kui­ten­kaan ris­ti­rii­das­sa sen kans­sa, mitä it­se pi­dän oi­ke­a­na. On vain hel­pom­paa elää ris­ti­rii­das­sa ylei­sen mie­li­pi­teen kuin oman­tun­ton­sa kans­sa. Täl­lai­nen jär­jes­tys saat­taa näyt­tää he­vo­sen­lei­kil­tä.