Olen huo­man­nut, et­tä kan­nat­taa hank­kia sel­lai­sia har­ras­tuk­sia, joi­hin ei per­he-elä­män tii­mel­lyk­ses­sä hu­pe­ne mää­rät­tö­mäs­ti ai­kaa. Oman mie­len vir­kis­tä­mi­nen ei ai­na vaa­di päi­vien ka­la­reis­sua, vaan jo tun­nin mit­tai­nen lenk­ki muut­taa elä­män pa­li­koi­ta kum­mas­ti eri asen­toon.

Mie­li py­syy vir­ke­ä­nä myös sil­loin, kun jak­saa tart­tua pik­ku­a­si­oi­hin. Vau­van vaip­po­ja vaih­ta­es­sa voi vaik­ka­pa poh­tia sa­no­jen mer­ki­tyk­siä. Eräs huo­mi­o­ni van­gin­neis­ta sa­nois­ta on kun­ni­an­hi­mo. En to­sin ole var­ma, pi­täi­si­kö tuo kir­joit­taa yh­teen vai erik­seen.

Kun luon­neh­di­taan jo­ta­ku­ta ih­mis­tä kun­ni­an­hi­moi­sek­si, py­ri­tään yleen­sä luo­maan po­si­tii­vi­sia mie­li­ku­via. Joku on kun­ni­an­hi­moi­nen am­mat­tiu­ral­laan, joku opis­ke­lee kun­ni­an­hi­moi­ses­ti. Vä­hän ai­kaa sit­ten kuu­lin uu­sia hii­li­di­ok­si­din pääs­tö­ta­voit­tei­ta luon­neh­dit­ta­van kun­ni­an­hi­moi­sik­si. Vä­ki­sin­kin tu­lee ky­sy­neek­si, ke­nel­tä kun­ni­aa mil­loin­kin tu­lee ja mil­lä pe­rus­teel­la?

On­ko kun­ni­oi­tet­t­vaa, et­tä joku uh­raa koko muun elä­män­sä saa­vut­taak­seen ko­me­an työ­u­ran? Huip­pu-ur­hei­li­jat ja po­lii­ti­kot muis­ta­vat voi­ton het­ki­nä kiit­tää lä­hei­si­ään, mut­ta kiit­tä­vät­kö lä­hei­set kun­ni­as­ta?

Kuu­len mark­ki­na­ta­lous­mies­ten vas­ta­lau­seen: il­man kun­ni­an­hi­moa ja kil­pai­lua ei ole ke­hi­tys­tä. Ei­pä var­maan oli­si­kaan, ai­na­kaan sel­lais­ta, jota olem­me jou­tu­neet ja pääs­seet nä­ke­mään. Ih­mis­rauk­ka on vain ko­vin huo­no te­ke­mään ra­jaa ah­ke­ruu­den ja kun­ni­an- tai ra­han­hi­mon vä­lil­le. On­ko jat­ku­vas­ti yli 15-tun­ti­sia työ­päi­viä pais­ki­va yrit­tä­jä pel­käs­tään ah­ke­ra? Mi­nus­ta kun­ni­an hi­moa ei pi­dä­kään se­koit­taa ah­ke­ruu­teen. Sen si­jaan kun­ni­an himo ja kun­ni­an­hi­mo kan­nat­taa edes jos­kus rin­nas­taa.

Kris­til­li­syy­des­säm­me on jos­kus ol­lut ta­pa­na sa­noa jon­kun pääs­seen kun­ni­aan, kun elä­mä on päät­ty­nyt. Ky­sy­mys on sel­lai­ses­ta kun­ni­as­ta, jota ei­vät tie­de- tai yh­teis­kun­nat myön­nä. Usein ar­jen tii­mel­lyk­ses­sä ta­ker­run tar­peel­li­siin ja tar­peet­to­miin pik­ku­a­si­oi­hin. Ai­ka­ja­na tah­too ol­la ko­vin ly­hyt. Jos sitä jak­saa ve­nyt­tää, al­ka­vat maal­li­set pik­ku­kun­ni­at­kin tun­tua vä­hem­män tär­keil­tä.