Ulla Halonen
Tänä aamuna keitin puuroa, kuten lähes joka aamu jo vuosien ajan. En koskaan mittaile määriä, mistä seuraa, että jonakin aamuna meillä syödään löysää puuroa ja toisena vähäsuolaista – ja jonakin aamuna sitä ei syödä, koska olen polttanut sen pohjaan nopealla induktioliedelläni.
Päivällä sähköpostia lukiessani olin monien ajatusten ja tunteiden ympäröimä. Yhteiskuntatieteiden laitoksen koordinaattori oli lähettänyt sähköpostia ja kertoi, että väitöskirjani toinenkin esitarkastuslausunto on saapunut myönteisenä. Samalla hän lähetti ohjeet väitösprosessin etenemisestä ja väitöstilaisuuden sopimisesta. Mieleni teki itseäni nipistämällä varmistaa, olenko se todella minä, joka tätä viestiä lukee. Onko tämä totta minun elämässäni?
Olen syntynyt niin sanotusti työläisperheeseen, kuten monet muutkin ikäiseni. Vanhemmillani ei ole ollut samanlaisia mahdollisuuksia opiskeluihin kuin meillä. Tässä asiassa yhteiskunta on ollut meille erittäin avokätinen, on ollut opintomahdollisuuksia mistä valita. Minun opintopolkuni on ollut monimutkainen. Lukion jälkeen yliopisto ei ollut edes vaihtoehto, koska se tuntui olevan jotenkin hienompien tai älykkäämpien ihmisten koulu. Niinpä menin ammattikouluun. Jälkeenpäin ajatus yliopistosta erityisen hienojen tai älykkäiden ihmisten paikkana tuntuu hassulta. Yliopistolla tapaamani ihmiset ovat olleet tavallisia ja samanlaisia kuin muutkin.
Muistan menneiltä ajoilta erään uskovaisen ihmisen pohtineen, että yliopistoon menemisessä on vaara alkaa käyttää järkeä myös uskon asioissa. On totta, että yliopistossa opetetaan ajattelemaan tietyllä tavalla. Tiedemaailmassa ajatellaan, että vain tutkittu tieto on totta, ja kaikki muu pitää kyseenalaistaa tai ajatella epätodeksi. Sittemmin olen huomannut, ettei erikoistuminen johonkin asiaan syvälle tutkitun tiedon perusteella ole välttämättä ristiriidassa uskon asioiden kanssa. Minulle nämä asiat eivät edes liity toisiinsa mitenkään. Tieteen tekemisellä saadaan vastauksia vain hyvin rajallisesti. Minun uskooni yliopisto-opinnoilla ei ole ollut vaikutusta suuntaan eikä toiseen. Tutkimus on osa minun työtäni, jonka haluan tehdä niin hyvin kuin osaan, mutta samalla haluan uskoa yksinkertaisesti lapsen lailla.
Kun aloitin jatko-opinnot muutama vuosi sitten, varoin kertomasta niistä avoimesti. Miksikö? Siksi, että jostain syystä moni tuntuu arvottavan yliopisto-opinnot ja -tutkinnot kohtuuttoman korkealle. Moni vaikuttaa edelleen ajattelevan, kuten minä nuorempana, että yliopistossa ihmiset ovat erityisen hienoja ja älykkäitä. Niinpä toivoin, ettei kukaan ajattelisi minun kuvittelevan itsestäni liikoja.
Vaikka nykyisin uskallan jo kertoa opinnoistani, en edelleenkään osaa enkä halua nostaa sitä muita ylemmäs. Minulle osoitettiin polku maisterintutkinnosta työelämään ja työelämästä jatko-opintoihin, eikä siinä ole sen kummempaa kuin jonkun toisenkaan urapolussa tai saavutuksessa. Toiselle talon rakentaminen tai suuren perheen keskeltä opiskelu voi olla jopa suurempi ponnistus kuin väitöskirja minulle. Tuleva saavutukseni on tapahtunut Jumalan antamin lahjoin, ja se myös on Jumalan lahjaa.
Uskovaisilla on ihmeellinen yhteisö. Sen lisäksi, että se on Jumalan valtakunta maan päällä, se on myös ajallisesta näkökulmasta erityinen. Kun menen keittiövuoroon tai valmistelemme myyjäisiä, ei ole mitään merkitystä, mikä on kenenkin tutkinto tai status työelämässä. Päinvastoin sisarien ja veljien monenlaisesta osaamisesta on paljon hyötyä. On ilahduttavaa, että ympärillä on ihmisiä, jotka osaavat minua paremmin keittää puuroa tai säestää seuroissa. Uskovaisissa ei ole eri kerrosten väkeä, vaan olemme kaikki "tasapäistä joukkoa", kuten ennen sanottiin. Lahjatonta lasta ei ole, ja kaikki lahjat ovat Taivaan Isän antamia. Niitä saa hyvällä mielellä ja vertailematta tai kadehtimatta käyttää sekä yhteiskunnan että Jumalan valtakunnan rakentamiseksi.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys