Ul­la Ha­lo­nen

Tä­män vuo­den Su­vi­seu­ro­jen tun­nus­lau­se pu­hut­te­lee mi­nua sekä hen­gel­li­ses­ti et­tä ajal­li­ses­ti. Tun­nus kut­suu poh­ti­maan si­nän­sä yk­sin­ker­tais­ta, mut­ta si­säl­löl­tään mo­niu­lot­teis­ta ja elä­män pe­rus­tei­siin vie­vää ky­sy­mys­tä sii­tä, kuka on mi­nul­le ra­kas. Saa­tam­me tie­dos­ta­mat­tam­me ky­syä tois­tu­vas­ti, ku­ten Jee­sus Pie­ta­ril­ta, myös lä­hei­sil­täm­me: olen­ko minä si­nul­le ra­kas?

Mitä se, et­tä joku on ra­kas, tar­koit­taa si­nul­le tai mi­nul­le? Mitä rak­kaus oi­ke­as­taan on? Mitä se tar­koit­taa, et­tä Jee­sus on mi­nul­le ra­kas? Tun­nus­lau­se he­rät­ti mi­nut poh­ti­maan sitä, mi­ten tai­vaal­li­nen ja maal­li­nen rak­kaus poik­ke­a­vat toi­sis­taan.

Ajal­li­ses­sa mie­les­sä rak­kaus saa­te­taan miel­tää viih­teel­li­sek­si ja kau­pal­li­sek­si myyn­ti­tuot­teek­si. Täs­tä huo­li­mat­ta rak­kaus liit­tyy vah­vas­ti ih­mi­syy­den läh­tö­koh­tiin ja pe­rus­tar­pei­siin, ai­na äi­din rak­kau­des­ta al­ka­en. Mitä van­hem­mak­si elän, sitä sel­vem­min huo­maan, et­tä rak­kaus on yh­tä ai­kaa mo­ni­mut­kai­nen ja yk­sin­ker­tai­nen asia, joka il­me­nee ih­mi­sis­sä eri ta­voin ja tar­koit­taa ih­mi­sil­le eri­lai­sia asi­oi­ta. Epä­var­muus voi val­la­ta mie­len ja saa­tan epäil­lä, olen­ko minä si­nul­le vie­lä ra­kas. Se voi nous­ta te­ra­pi­as­sa esil­le ky­sy­myk­se­nä sii­tä, olin­ko minä van­hem­mil­le­ni ra­kas.

Riip­pu­mat­ta sii­tä, mi­ten rak­kau­den mää­rit­te­lee, sen ydin on suun­nil­leen sama: se on ha­lua ol­la tär­keä ja ar­vo­kas toi­sel­le ih­mi­sel­le. Kun ky­syn: "Olen­ko minä si­nul­le ra­kas?", en oi­ke­as­taan tar­koi­ta sitä, et­tä pi­dät­kö mi­nus­ta. Ha­lu­an tie­tää, olen­ko si­nul­le eri­tyi­nen, olen­ko joku, jota ajat­te­let. Olen­ko joku, jon­ka ole­mas­sa­o­lo tuo loh­tua ja läm­pöä elä­mää­si, olen­ko joku, jota kai­paat. Ja jos kyl­lä, niin mitä se käy­tän­nös­sä si­nul­le tar­koit­taa. Toi­si­naan voi­si ol­la hyvä py­säh­tyä vaik­ka­pa ys­tä­vän kans­sa poh­ti­maan, et­tä mitä tämä ys­tä­vyys meil­le tar­koit­taa? Mitä sinä toi­vot ja mitä minä toi­von sil­tä?

Rak­kau­des­ta on sa­not­tu, et­tä se on jos­kus ”pi­tä­mi­ses­sä”, kun kaik­ki ih­mi­set ei­vät tule toi­meen kes­ke­nään. Puo­li­so­ni neu­voi jos­kus ty­tär­täm­me nuo­ruu­den ih­mis­suh­de­haas­tei­den kes­kel­lä, et­tä joi­ta­kin ih­mi­siä pi­tää ra­kas­taa vä­hän kau­em­paa. Tämä lie­nee mo­nel­le käy­tän­nöl­li­nen oh­je sii­hen, mi­ten ele­tään Raa­ma­tun oh­jeen mu­kaan rau­has­sa kaik­kien kans­sa, jos se meis­tä riip­puu. (Room. 12:18)

Us­ko ei suo­je­le mei­tä myös­kään ajal­li­sil­ta epä­on­nis­tu­mi­sil­ta rak­kau­des­sa. Su­vi­seu­ro­jen al­la tör­mä­sin ne­tis­sä us­kon­sa kiel­tä­nei­siin nuo­riin, jot­ka ko­ke­vat, et­tei hei­tä ole sek­su­aa­li­sen suun­tau­tu­mi­sen­sa vuok­si hy­väk­syt­ty ja ra­kas­tet­tu omas­sa per­hees­sään tai us­ko­vais­ten kes­kuu­des­sa. Yk­si­lön ko­ke­mus­ta ei voi kiis­tää ja on täy­sin mah­dol­lis­ta, et­tä osa on ko­ke­nut tai tul­kin­nut joi­ta­kin asi­oi­ta hyl­jek­sin­näk­si. Lu­kies­sa­ni näi­den nuor­ten pride-kam­pan­join­ti -ai­kei­ta mie­tin kui­ten­kin, et­tä nuor­tem­me kor­vaan kuis­ki­taan so­men kaut­ta kau­niin ja hy­väk­syt­tä­vän kuu­loi­sin sa­nan­kään­tein ky­sy­mys­tä: Sa­noi­ko Ju­ma­la to­del­la niin? Ei­kö Jee­sus ra­kas­ta­kaan kaik­kia?

Sii­nä nuo edel­lä mai­ni­tut nuo­ret ovat oi­ke­as­sa, et­tä ih­mis­ten vä­li­seen rak­kau­teen ver­rat­tu­na Ju­ma­lan rak­kaus, aga­pe, on täy­del­lis­tä ja eh­do­ton­ta. Sa­mal­la se on yk­si­puo­lis­ta. Se on jo­ta­kin, mi­hin me em­me Pie­ta­rin kal­tai­si­na ky­ke­ne. Toi­saal­ta Jee­sus ei ky­se­le Pie­ta­ril­ta, mitä tämä muis­taa hä­nen ope­tuk­sis­taan ei­kä kysy, mi­ten vä­li­koh­taus yli­pa­pin ta­lon pi­ha­maal­la meni noin niin kuin omas­ta mie­les­tä. Jee­sus ei kysy lan­gen­neel­ta ope­tus­lap­sel­taan kuin ai­no­as­taan sen, et­tä ”olen­ko minä si­nul­le ra­kas?”

Olet­ko sinä py­säh­ty­nyt ihan aja­tuk­sel­la miet­ti­mään, mitä se tar­koit­taa, kun vas­taat: ”Kyl­lä, Her­ra, sinä tie­dät, et­tä olet mi­nul­le ra­kas?” Se tar­koit­taa sitä, et­tä meil­lä on lu­paus ian­kaik­ki­ses­ta elä­mäs­tä. Mut­ta mitä se tar­koit­taa käy­tän­nös­sä? Mi­ten se nä­kyy elä­mäs­sä­si ja käyt­täy­ty­mi­ses­sä­si? En­tä mi­ten se vai­kut­taa si­nun ajan­käyt­töö­si, tai pi­täi­si­kö sen vai­kut­taa?

Me ih­mi­set olem­me siis tai­vaal­li­sen rak­kau­den koh­tei­ta, mut­ta olem­me kaik­ki Pie­ta­rin ta­voin epä­on­nis­tu­nei­ta vas­taa­maan sii­hen rak­kau­teen. Mo­nel­la meis­tä on lä­hi­pii­ris­sään ih­mi­siä, jot­ka sa­no­vat Jee­suk­sen ole­van heil­le ra­kas, mut­ta hei­dän us­kon­sa on eri­lais­ta. Sen si­jaan, et­tä he ”et­si­si­vät Ju­ma­lan val­ta­kun­taa” ja ky­syi­si­vät sitä, mi­ten he kel­paa­vat Ju­ma­lal­le, he ai­van kuin ky­sy­vät, min­kä­lai­nen Ju­ma­la kel­paa heil­le. Ikään kuin meil­le ih­mi­sil­le oli­si an­net­tu val­ta mää­ri­tel­lä, mitä mi­nun rak­kau­te­ni Jee­suk­seen tar­koit­taa tai mitä Jee­suk­sen rak­kaus mi­nua koh­taan tar­koit­taa. Usein tuo us­ko on oma­eh­tois­ta ja it­se mää­ri­tel­tyä, ja sii­nä on vain osa ope­tuk­ses­ta – ar­moa ja rak­kaut­ta, il­man to­tuut­ta.

Mei­dän puo­lel­tam­me ajal­li­sel­la ja tai­vaal­li­sel­la rak­kau­del­la on kui­ten­kin ai­na­kin yk­si yh­tei­nen piir­re. Se on mat­kan­te­koa, joka edel­lyt­tää huo­len­pi­toa ja vaa­li­mis­ta. Ajal­li­nen rak­kaus voi ol­la ku­ten olen ai­em­min kir­joit­ta­nut – vaik­ka­pa aja­tuk­sia tai te­ko­ja. Rak­kaus Jee­suk­seen tu­lee Ju­ma­lan sa­nan kuu­los­ta ja us­ko­mi­ses­ta syn­nit an­teek­si omal­le koh­dal­leen. Se on ris­tin kan­ta­mis­ta ja Jee­suk­sen ja ope­tus­las­ten seu­ras­sa kul­ke­mis­ta. Se on pait­si aar­re, myös työ­tä pel­lol­la.