Ta­pah­tuu­ko elä­mäs­sä­ni mi­nun tah­to­ni vai Hä­nen tah­ton­sa? Tämä ky­sy­mys on ol­lut mie­les­sä­ni vii­me ai­koi­na eri­tyi­sen pal­jon. Olen miet­ti­nyt, mis­sä mää­rin voin it­se vai­kut­taa elä­mää­ni ja mit­kä asi­at ovat ko­ko­naan Ju­ma­lan kä­des­sä.

Olen hah­mo­tel­lut asi­aa si­ten, et­tä elä­mäs­sä on ikään kuin eri­ko­koi­sia asi­oi­ta ja et­tä näis­sä asi­ois­sa ih­mi­sel­le jää eri ver­ran vai­ku­tus­mah­dol­li­suuk­sia. Ajat­te­len, et­tä pie­nem­piin asi­oi­hin ih­mi­sel­le it­sel­leen on jä­tet­ty ai­ka pal­jon pää­tös­val­taa. Voin va­li­ta, mitä lai­tan pääl­le­ni, mitä syön, mil­loin me­nen nuk­ku­maan, mi­ten vie­tän va­paa-ai­kaa­ni tai kuin­ka pal­jon käy­tän ai­kaa so­mes­sa. Näi­tä va­lin­nan mah­dol­li­suuk­sia on ar­ki täyn­nä. Olen aja­tel­lut, et­tä Tai­vaan Isä kyl­lä tie­tää kaik­ki nuo­kin asi­at, mut­ta ei mi­ten­kään ak­tii­vi­ses­ti oh­jaa va­lin­to­ja­ni.

Suu­rik­si asi­oik­si mi­nun elä­mäs­sä­ni ovat hah­mot­tu­neet elä­män ja kuo­le­man ky­sy­myk­set. Ne on en­nal­ta mää­rät­ty ja ole­mas­sa val­miik­si, mut­ta me ih­mi­set em­me niis­tä vain tie­dä. Olin vain 22-vuo­ti­as, kun jou­duim­me ti­lan­tee­seen, jos­sa lap­si­lu­kum­me näh­tiin tul­leen mi­nun hen­ke­ni suo­je­le­mi­sek­si täy­teen. Poh­din, et­tä kun suos­tuin tuo­hon lää­kä­rin te­ke­mään pää­tök­seen, Ju­ma­lan tah­to ei to­teu­tu­nut. Pa­hin­ta oli, et­tä pel­kä­sin sa­mal­la luo­pu­nee­ni myös tai­va­so­suu­des­ta­ni.

Vuo­sien kamp­pai­lun jäl­keen ym­mär­sin, et­tä Tai­vaan Isän tah­to voi to­teu­tua myös yk­sit­täis­ten ih­mis­ten toi­min­nan kaut­ta. Ym­mär­sin myös, et­tä us­kon tila sy­dä­mes­sä rat­kai­see. Mi­nul­le ei jää­nyt muu­ta vaih­to­eh­toa kuin tyy­tyä sii­hen, et­tä Tai­vaan Isän tah­to to­teu­tui täs­sä­kin asi­as­sa. Kaik­kien näi­den vuo­sien jäl­keen­kään mi­nul­le ei to­sin täy­sin ole au­en­nut, et­tä mik­si mi­nun ja Hä­nen tah­ton­sa las­ten lu­ku­mää­räs­tä oli­vat niin eri­lai­set.

Pien­ten ja suur­ten asi­oi­den vä­lil­le jää myös val­ta­vas­ti kes­ki­suu­ria asi­oi­ta, joi­hin voim­me it­se vai­kut­taa. On am­mat­tia, työ- ja asuin­paik­kaa, ter­vey­den yl­lä­pi­toa ja niin edel­leen. Meis­tä useim­mat ovat suun­nil­leen voi­neet ra­ja­ta paik­ka­kun­tia, jois­ta ha­kea töi­tä. Ken­ties juu­ret ja su­ku­lais­suh­teet, oman alan työ­paik­ko­jen mää­rä tai si­jain­ti tai jot­kin muut asi­at vai­kut­ta­vat sii­hen, mi­hin pää­dym­me. Muis­tan ai­koi­naan, kun kih­lat­tu­ni ker­toi ha­ke­van­sa Kuo­pi­os­ta kou­lu­paik­kaa ja ky­syi, on­ko se mi­nul­le ok. Tuol­loin oli­sin läh­te­nyt hä­nen pe­räs­sään vaik­ka toi­sel­le puo­lel­le maa­pal­loa. Kuo­pi­o­kin oli mel­kein sitä – ihan toi­sel­la puo­lel­la Suo­mea.

Kes­ki­suur­ten asi­oi­den koh­dal­la ai­na­kin mi­nul­le on epä­sel­vää, mis­sä mää­rin asi­at ovat tois­ten­sa sum­maa ja mis­sä mää­rin sel­ke­ää Ju­ma­lan joh­da­tus­ta. Lu­kui­sat tut­ki­muk­set osoit­ta­vat, et­tä ih­mi­set, jot­ka aset­ta­vat ta­voit­tei­ta, myös saa­vut­ta­vat nii­tä. Vas­taa­vas­ti tut­ki­muk­sis­ta näh­dään, et­tä ih­mi­nen pys­tyy vai­kut­ta­maan omaan ter­vey­teen­sä liik­ku­mal­la ja syö­mäl­lä oi­ke­aop­pi­ses­ti. Omal­ta alal­ta­ni tie­de­tään, et­tä ter­veel­li­set elä­män­ta­vat voi­vat eh­käis­tä muis­ti­sai­raut­ta pal­jon enem­män kuin ai­em­min on aja­tel­tu. Sil­ti ter­veel­li­ses­ti elä­neet­kin ih­mi­set voi­vat sai­ras­tua muis­ti­sai­rau­teen tai mui­hin sai­rauk­siin.

Hain hil­jat­tain työ­paik­kaa, jota olen jo vuo­sia sit­ten aja­tel­lut ”omak­se­ni”. Kun tuo har­vi­nai­nen paik­ka tuli ha­kuun, täy­tin sen muo­dol­li­set vaa­ti­muk­set ja li­sä­toi­veet tar­vit­ta­vas­ta osaa­mi­ses­ta. Ker­roin useil­le lä­hei­sil­le­ni, et­tä haen tuo­ta paik­kaa ja pyy­sin muis­ta­maan mi­nua. Ru­kouk­sen mie­lel­lä me­nin haas­tat­te­luun. Pää­sin kär­ki­kol­mik­koon tu­le­mat­ta kui­ten­kaan va­li­tuk­si. Ajat­te­len kyl­lä, et­tä täs­sä to­teu­tui Tai­vaan Isän tah­to, mut­ta olen ol­lut pet­ty­nyt sii­hen. Mo­net ovat sa­no­neet, et­tä tu­len kyl­lä nä­ke­mään jäl­keen­päin, mik­si tä­män piti men­nä näin. Oma pers­pek­tii­vi­ni on vie­lä lii­an ly­hyt näh­däk­se­ni it­se sa­moin.

Muu­ta­ma viik­ko sit­ten olin ti­lan­tees­sa, jos­sa per­jan­tai-il­lan vie­tol­le oli eri­lai­sia vaih­to­eh­to­ja. Mi­nun piti ol­la Hel­sin­gis­sä lä­hei­sen kol­le­ga­ni väi­tös­ti­lai­suu­des­sa. Kak­si päi­vää en­nen väi­tös­ti­lai­suut­ta pe­ruin hä­peil­len tu­lo­ni ja pyy­sin puo­li­sol­ta­ni, et­tä me­ni­sim­me per­jan­tai­na lap­suus­ko­tii­ni ja siel­tä sit­ten seu­raa­va­na päi­vä­nä so­vit­tui­hin me­noi­him­me. Puo­li­so­ni ih­met­te­li täl­lais­ta jär­jes­te­lyä, mut­ta suos­tui aja­tuk­seen. Saa­vuim­me per­jan­tai­na al­kuil­las­ta äi­ti­ni luo juu­ri oi­ke­al­la het­kel­lä: äi­ti­ni tar­vit­si kii­reel­lis­tä eri­kois­sai­raan­hoi­toa, jota Dow­nin synd­roo­maa sai­ras­ta­va vel­je­ni ei oli­si osan­nut hä­lyt­tää.

Sain tär­ke­än muis­tu­tuk­sen sii­tä, et­tä Tai­vaan Isäl­lä on mah­dol­li­suus oh­ja­ta mi­nun elä­mä­ni pie­nim­pi­ä­kin va­lin­to­ja oman tah­ton­sa mu­kaan. Lap­suus­ko­dis­sa viet­tä­mä­ni vii­kon­lo­pun jäl­keen tu­tun vir­ren yh­den sä­keis­tön sa­nat ovat tul­leet en­tis­tä lä­hei­sem­mäk­si: ”Yh­tä pyy­dän, Va­pah­ta­ja, tä­nään yh­tä pyy­dän vain: Näy­tä yh­den päi­vän mat­ka, as­kel, jon­ka tä­nään sain. Kei­den kans­sa, mi­hin suun­taan pol­ku tä­nään avau­tuu? Mil­lä ta­voin Isän tah­to meis­sä tä­nään ta­pah­tuu?” (VK 525:3.)