Ul­la Ha­lo­nen

Vii­me vii­kon raa­ma­tun­teks­tit pu­hu­vat Ju­ma­lan huo­len­pi­dos­ta. Seu­ra­teks­ti­kin oli tut­tu ker­to­mus Mar­tas­ta ja Ma­ri­as­ta, jot­ka oli­vat va­lin­neet eri­lai­set osat. Tut­tuu­des­taan huo­li­mat­ta ker­to­mus pu­hut­te­li jäl­leen. Mi­nus­sa asu­vas­ta mar­tas­ta ku­vaus on niin tu­tun­tun­tui­nen: kä­det ovat täyn­nä töi­tä – ar­ke­na ko­to­na ja toi­si­naan myös sii­o­nin töis­sä – ja ma­ri­at ne vaan lais­kot­te­le­vat.

Mi­nun on help­po ku­vi­tel­la, mil­tä Mar­tas­ta tun­tui, kun hän ha­lu­si huo­leh­tia ys­tä­vis­tään tar­jo­a­mal­la heil­le ruo­kaa ja juo­maa saa­des­saan hei­dät vie­rai­lul­le ko­tiin­sa. Eh­kä Mart­ta ajat­te­li, et­tä jos Ma­ria aut­tai­si hän­tä, niin hä­nel­lä­kin oli­si Ma­ri­an ta­voin mah­dol­li­suus seu­rus­te­luun ja sa­nan­kuu­loon.

Voin myös hy­vin aja­tel­la it­se­ni Mar­tan roo­liin, joka roh­ke­as­ti me­nee lä­hei­sen ys­tä­vän­sä, Jee­suk­sen, luo ja puus­kah­taa täl­le, et­tei­kö näi­tä hom­mia voi­si joku muu­kin teh­dä. Jee­suk­sen vas­taus on py­säyt­tä­vä ja loh­dul­li­nen. Niin pal­jos­ta, niin vä­syt­tä­vän pal­jos­ta, olen it­se täl­lä­kin vii­kol­la huo­leh­ti­nut ja hä­täil­lyt, vaik­ka vain yk­si on tar­peen. Vain yk­si, ei mi­kään muu. Mi­ten se on niin vai­kea op­pia.

Olen usein miet­ti­nyt mart­taa ja ma­ri­aa mi­nus­sa it­ses­sä­ni. Olen ker­to­nut blo­gi­ni kir­joit­ta­ja­ku­vauk­ses­sa, et­tä olen "en­ti­nen suo­rit­ta­ja ja ny­kyi­nen hi­das­ta­ja". Olen kir­joit­ta­nut tuon teks­tin vii­me vuo­den puo­lel­la, ei­kä se nä­kö­jään – taas vaih­teek­si – pidä ihan paik­kaan­sa. Säh­köi­set ka­len­te­ri­ni ei­vät var­si­nai­ses­ti näy­tä hi­das­ta­jan ka­len­te­ril­ta. Sen, jol­la oli­si ai­kaa py­säh­tyä kuu­le­maan ja kuun­te­le­maan.

Jee­suk­sen sa­no­ja voi­si käyt­tää myös vää­rän­lai­se­na lyö­mä­a­see­na tai moit­tee­na meis­sä asu­via mart­to­ja koh­taan; et­tä teh­tä­vät ja huo­leh­ti­mi­set siel­lä ja tääl­lä oli­si­vat tar­peet­to­mia ja tur­hia. Jee­sus ei moi­ti Mart­taa vaan huo­maut­taa asi­oi­den tär­keys­jär­jes­tyk­ses­tä. Em­me tie­dä, mi­ten tuo ti­lan­ne Be­ta­ni­an ko­dis­sa jat­kui, mut­ta useis­ta sen muis­ta koh­dis­ta tie­däm­me, et­tä se ei ope­ta mei­tä lais­kuu­teen tai vel­vol­li­suuk­sien väis­te­lyyn. Mei­dän ei tule ol­la vain Sa­nan kuu­li­joi­ta vaan myös sen te­ki­jöi­tä (Jaak. 1:22).

Sy­väl­lä mi­nus­sa siis asuu mart­ta, tuo vä­sy­mä­tön uu­ras­ta­ja, joka meil­le mo­nel­le on tut­tu jo su­ku­pol­vien ta­kaa. Mar­tan ja Ma­ri­an roo­lit ei­vät sul­je pois toi­si­aan. Ha­lu­an aja­tel­la, et­tä yh­tä sy­väl­lä mi­nus­sa asuu myös ma­ria, joka mah­dol­li­suuk­sien mu­kaan – ar­ke­na ja eten­kin py­hä­nä – ha­lu­aa oi­kein huo­kais­ta ja py­säh­tyä Jee­suk­sen jal­ko­jen juu­reen kuu­le­maan sa­nat: "Tul­kaa mi­nun luok­se­ni, kaik­ki te työn ja kuor­mien uu­vut­ta­mat. Minä an­nan teil­le le­von.” (Matt. 11:28.)