Lä­he­tin yh­te­nä il­ta­na ys­tä­väl­le­ni vies­tin, jos­sa ja­oin kuu­lu­mi­sia ja ky­syin sa­mal­la: "On­ko si­nul­la ol­lut tä­nään hyvä päi­vä?" Hän ker­toi vas­tauk­ses­saan ai­van ar­ki­sis­ta asi­ois­ta: ruu­an­lai­tos­ta, las­ten kans­sa pel­lei­lys­tä ja hel­läs­tä het­kes­tä puo­li­son kans­sa. Vies­tin lo­pus­sa hän poh­ti re­to­ri­ses­ti: "Oli­ko tämä sit­ten hyvä päi­vä?" ja to­te­si, et­tä eh­kä se oli ta­val­lis­ta pa­rem­pi.

Sa­ma­na aa­mu­na olin it­se päät­tä­nyt teh­dä päi­väs­tä­ni hy­vän aja­tuk­sen voi­mal­la. Il­lal­la ajat­te­lin päi­vän men­neen ihan hy­vin – olin saa­nut pal­jon ai­kaan. Mut­ta py­säh­dyin miet­ti­mään: oli­ko päi­vä to­del­la hyvä? Olin­ko vain suo­rit­ta­nut elä­mää­ni van­ho­jen tot­tu­mus­ten mu­kaan, ja oli­ko päi­vän "hy­vyys" kiin­ni sii­tä, kuin­ka pal­jon sain ai­kaan? Te­ki­kö suo­ri­tus­ten mää­rä päi­väs­tä hy­vän? En­tä pois­ti­ko se han­ka­lat asi­at elä­mäs­tä­ni? Tai olin­ko työn kes­kel­lä eh­ti­nyt py­säh­tyä koh­taa­maan lä­him­mäi­si­ä­ni?

Toi­si­naan ta­va­tes­sam­me ky­sym­me toi­sil­tam­me: "Mitä si­nul­le kuu­luu?" Jos oli­sim­me jos­sain muu­al­la kuin Suo­mes­sa, tä­hän ei kuu­lui­si­kaan vas­ta­ta mi­tään sy­väl­lis­tä. Mut­ta kos­ka olen hy­vin suo­ma­lai­nen, olen toi­si­naan poh­ti­nut, mitä tuo­hon oi­ke­as­ti vas­tai­si. Vas­taus riip­puu tie­tys­ti ti­lan­tees­ta: kuka ky­syy, mil­loin ja mis­sä. Toi­si­naan olen to­tuu­den­mu­kai­ses­ti vas­tan­nut: "Kes­ki­mää­rin ihan hy­vää." Tar­koi­tan sil­lä sitä, et­tä elä­mäs­sä hy­vät ja huo­not päi­vät vaih­te­le­vat, mut­ta kun tar­kas­te­len pi­dem­mäl­lä ai­ka­vä­lil­lä, asi­at ovat kui­ten­kin "ihan hy­väl­lä" ta­sol­la.

"Mitä kuu­luu?" -ky­sy­myk­seen vas­ta­taan toi­si­naan myös "ihan hy­vin, kun ei ver­taa". Tämä viit­taa usein ih­mi­siin, joi­den elä­mä vai­kut­taa me­ne­vän pa­rem­min kuin it­sel­lä. Luul­ta­vas­ti ver­tai­lu ei ta­pah­du toi­sen to­si­a­si­al­li­seen ti­lan­tee­seen vaan omaan ku­vi­tel­maam­me sii­tä. Toi­saal­ta ver­tai­lu saat­taa osoit­taa myös huo­liem­me ole­van pie­nem­piä kuin naa­pu­ril­lam­me. Ys­tä­vä­ni ker­toi, et­tä tun­tuu vä­hän ou­dol­ta ja­kaa omia mur­hei­taan kans­sa­ni, kos­ka ne näyt­tä­vät hä­nen mie­les­tään pie­nil­tä ver­rat­tu­na mi­nun huo­lii­ni. Loh­du­tin hän­tä sa­no­mal­la, et­tä kaik­ki on suh­teel­lis­ta ja et­tä hä­nel­lä on täy­si oi­keus ol­la kuor­mit­tu­nut omis­ta elä­män vai­keuk­sis­taan. Ei tu­li­si mie­lee­ni­kään vä­hä­tel­lä hä­nen tun­tei­taan tai asi­oi­taan. Tuos­sa ti­lan­tees­sa huo­ma­sin myös, et­tä on hel­pom­paa suh­tau­tua mui­hin lem­pe­äm­min kuin it­seen­sä.

Elä­mäs­sä voi kui­ten­kin ol­la vai­hei­ta, jol­loin huo­no­ja päi­viä seu­raa uu­sia huo­no­ja tai vie­lä huo­nom­pia päi­viä, ja sitä voi jat­kua pit­ki­ä­kin ai­ko­ja. Vii­me vuo­si­na olem­me koh­dan­neet ai­ko­ja, jol­loin en ole ol­lut var­ma, kuu­luu­ko meil­le edes kes­ki­mää­rin ihan hy­vää. Kuu­lu­mis­ky­se­lyi­hin on tul­lut vas­tat­tua ym­pä­ri­pyö­re­äs­ti "Ei kait täs­sä mit­tään kum­mem­pia".

Näi­nä vä­hän huo­nom­pi­na päi­vi­nä olen poh­ti­nut pal­jon Ju­ma­lan joh­da­tus­ta. Mis­sä mää­rin olen "oman on­ne­ni sep­pä" ja mis­sä kul­kee raja omien pyr­ki­mys­ten ja Ju­ma­lan suun­ni­tel­mien vä­lil­lä? Ta­ka­na on usei­ta vuo­sia, jol­loin elä­mä näyt­ti kul­ke­van si­ten kuin sitä sa­tuin suun­nit­te­le­maan. Olin eh­kä ku­vi­tel­lut, et­tä pys­tyn suo­rit­ta­maan elä­mää­ni ja rat­kai­se­maan eteen tu­le­vat haas­teet mel­ko vai­vat­to­mas­ti – toki Ju­ma­lan siu­nauk­sen va­ras­sa.

Kun elä­mäs­sä tu­lee eteen asi­oi­ta, joi­hin em­me voi it­se vai­kut­taa tai kun asi­at ei­vät mene niin kuin olim­me suun­ni­tel­leet, kut­su luot­ta­muk­seen on eri­tyi­sen voi­ma­kas. Vaik­ka kuin­ka yrit­täi­sin muis­taa Jee­suk­sen ope­tuk­set tai­vaan lin­nuis­ta ja ke­don ku­kis­ta, huo­nom­pi­na päi­vi­nä on vai­ke­aa luot­taa sii­hen, et­tä tar­peem­me ovat Ju­ma­lan tie­dos­sa. Vaik­ka tun­tui­si, et­tei ku­kaan kuu­le, ru­kouk­sem­me nou­se­vat huu­to­na Ju­ma­lan kor­viin. Jee­sus muis­tut­taa mei­tä sii­tä, et­tä olem­me pal­jon ar­vok­kaam­pia kuin ku­kat, jot­ka ne­kin ovat pa­rem­min vaa­te­tet­tu­ja kuin ku­nin­gas Sa­lo­mo kai­kes­sa lois­tos­saan (Matt. 6:26–32).

Paa­va­li ke­hot­taa mei­tä tyy­ty­mään, jos meil­lä on ruo­ka ja vaat­teet (1. Tim. 6:8). Toki Paa­va­li­kin tie­si, et­tei se ole help­poa, mut­ta us­kon­kin hä­nen tar­koit­ta­neen tyy­ty­väi­syyt­tä, joka on olo­suh­teis­ta riip­pu­ma­ton­ta – pe­rus­tyy­ty­väi­syyt­tä, joka on poh­jim­mil­taan asen­ne. Paa­va­li­kin on var­mas­ti ko­ke­nut mo­nen­lai­sia päi­viä, kun hän sa­noo op­pi­neen­sa ole­maan tyy­ty­väi­nen sekä yl­tä­kyl­läi­syy­des­sä et­tä puut­tees­sa, kos­ka hä­nen voi­man­sa tu­lee Kris­tuk­ses­ta (Fil. 4:11–13). Kun­pa osai­sim­me tyy­tyä sii­hen, et­tä meil­lä on jo kaik­ki oi­ke­as­ti tar­peel­li­nen. Juu­ri niin kuin Psal­mi 23:1 sa­noo: "Her­ra on mi­nun pai­me­ne­ni, ei mi­nul­ta mi­tään puu­tu."

Alus­sa viit­taa­ma­ni kes­kus­te­lun seu­raa­va­na päi­vä­nä ys­tä­vä­ni ky­syi, pää­tin­kö teh­dä myös seu­raa­vas­ta päi­väs­tä hy­vän päi­vän. Vas­ta­sin ajat­te­le­va­ni ko­keil­la tyy­tyä sii­hen, et­tä päi­vä on hyvä. En voi suo­rit­ta­mal­la tai pel­käl­lä asen­teel­la muut­taa vai­ke­am­pia ai­ko­ja pa­rem­mak­si. Vaik­ka haas­teet ovat läs­nä, voim­me kui­ten­kin huo­nom­pi­na­kin päi­vi­nä et­siä kii­tol­li­suut­ta. Kun kes­ki­tyn sii­hen, mitä mi­nul­la jo on ja mis­tä voin ol­la kii­tol­li­nen, huo­li ja epä­var­muus tu­le­vas­ta vä­he­nee ja luot­ta­mus li­sään­tyy. Tie­dän, et­tä voin jos­kus kat­soa taak­se­päin ja näh­dä, et­tä nä­mä­kin ajat oli­vat meil­le tar­peen. Täl­lä het­kel­lä mi­nul­la on lä­hin­nä us­ko sii­hen, et­tä Jee­sus on lu­van­nut kul­kea kans­sa­ni kaik­ki päi­vät – hy­vät ja vä­hän huo­nom­mat­kin.