Ul­la Ha­lo­nen

Olin vii­me vii­kol­la lap­si- ja nuo­ri­so­työ­toi­mi­kun­nan ko­kouk­ses­sa. Ko­kouk­sen alus­sa käy­ty toi­min­ta­muo­to­jen kuu­lu­mis­kier­ros toi jo tu­tuk­si käy­nyt­tä vies­tiä ken­täl­tä: opet­ta­jia sai­si ol­la enem­män. Sa­maa vies­tiä olen kuul­lut eri puo­lil­ta Suo­mea. Kes­kus­te­lun lo­mas­sa pää­dyim­me poh­ti­maan, voi­si­ko ai­kui­sil­la ol­la enem­män yh­teis­tä vas­tuu­ta sii­tä, et­tä nuo­ril­le tur­val­li­sia ja mie­lek­käi­tä ta­pah­tu­mia jär­jes­te­tään. Las­ten ja nuor­ten juur­rut­ta­mi­nen Ju­ma­lan val­ta­kun­taan on sen tär­keim­piä teh­tä­viä, mut­ta mik­si sii­hen on niin vai­kea saa­da te­ki­jöi­tä? Ko­e­taan­ko teh­tä­vät lii­an vai­kei­na?

Yk­si syy voi liit­tyä sii­hen kiis­tat­to­maan to­si­a­si­aan, et­tä nuo­ri­so­työ on muut­tu­nut. Mie­lee­ni pa­lau­tui en­sim­mäi­nen pi­tä­mä­ni raa­mat­tu­luok­ka, jo­hon olin raa­mat­tu­luok­ka­työ­hön luo­dun eri­no­mai­sen ma­te­ri­aa­lin avul­la val­mis­tau­tu­nut huo­lel­li­ses­ti. Olin ot­ta­nut mu­kaan ha­vain­nol­lis­ta­via ku­via ja va­rau­tu­nut oh­jaa­maan ryh­mä­teh­tä­viä. Sii­hen en kui­ten­kaan ol­lut osan­nut val­mis­tau­tua, et­tä per­jan­tai-il­ta­na oma­ko­ti­ta­loon ah­de­tut 50 nuor­ta ei­vät vält­tä­mät­tä mal­ta py­säh­tyä lain­kaan kuun­te­le­maan mi­nua. Il­lan jäl­keen olin se­ka­vis­sa tun­nel­mis­sa ja ajat­te­lin lo­pet­taa teh­tä­väs­sä. Sisu ei kui­ten­kaan an­ta­nut myö­ten.

Pu­huim­me lanu-ko­kouk­ses­sam­me myös käyt­täy­ty­mi­ses­tä, mis­tä puhe oh­jau­tui eri­tyis­herk­kyyk­siin, nep­sy-asi­oi­hin ja mie­len­ter­vey­den haas­tei­siin. Nämä haas­ta­vat oh­jaa­jia ai­van eri ta­val­la kuin ai­em­min. Eräs ko­kouk­seen osal­lis­tu­ja, eri­tyis­las­ten äi­ti it­se­kin, huo­maut­ti kui­ten­kin vii­saas­ti, et­tä huo­not käy­tös­ta­vat ja vaik­ka­pa ADHD on hyvä erot­taa toi­sis­taan. Ru­tii­nit ja sel­ke­ät raa­mit hel­pot­ta­vat niin eri­tyis- kuin mui­den­kin nuor­ten toi­min­taa. Ne he­rät­tä­vät nuo­ris­sa tun­teen, et­tä opet­ta­ja tie­tää ja an­taa raa­mit, mis­sä men­nään, ja hal­lit­see ta­pah­tu­mien kul­kua.

Kes­kus­te­lus­sa nou­si esiin aja­tus, oli­si­ko mei­dän van­hem­pi­na ja opet­ta­ji­na syy­tä pi­tää kes­ke­näm­me sel­ke­äm­pää lin­jaa. Voi­si­ko esi­mer­kik­si pu­he­li­met ke­rä­tä joka ker­ta raa­mat­tu­luo­kas­sa pois? En­tä voi­si­ko van­hem­pia muis­tut­taa, et­tä käy­tös­ta­po­jen opet­ta­mi­nen ta­pah­tuu en­nen kaik­kea ko­to­na? Ai­na­kin it­se kai­pai­sin näis­sä asi­ois­sa am­mat­ti­pe­da­go­gien oh­jei­ta ja neu­vo­ja.

Uu­den­lai­set haas­teet lap­si- ja nuo­ri­so­työs­sä ovat sel­väs­ti ai­heut­ta­neet häm­men­nys­tä: mi­ten tu­li­si toi­mia? On­nek­si vii­me­ai­kai­set yh­tei­set ko­koon­tu­mi­set ja kou­lu­tuk­set ovat tuo­neet sel­keyt­tä ja suun­ta­vii­vo­ja. Osal­lis­tuin esi­mer­kik­si opis­ton lap­si- ja nuo­ri­so­työn kurs­sil­le, jol­la Ma­ria Luh­ta­nie­mi piti alus­tuk­sen ot­si­kol­la ”Par­ves­sa on hel­pom­pi len­tää”. Alus­tus­ta kuun­nel­les­sa­ni ym­mär­sin mie­les­tä­ni jo­ta­kin olen­nais­ta nuo­ri­so­työn muu­tok­ses­ta: syy sii­hen, et­tä enää raa­mat­tu­luo­kan pi­dos­sa vaa­ti­vin­ta ei ole­kaan us­kon­to­tuo­ki­on si­säl­tö, joh­tuu (eri­no­mais­ten ope­tus­ma­te­ri­aa­lien li­säk­si!) sii­tä, et­tä nuo­ret ovat eri­lai­sia kuin sil­loin, kun ny­kyi­set raa­mat­tu­luo­ka­no­pet­ta­jat oli­vat nuo­ria.

Nuo­ria oh­jaa­van opet­ta­jan on ny­kyi­sin kiin­ni­tet­tä­vä eri­tyis­tä huo­mi­o­ta esi­mer­kik­si sii­hen, et­tä lap­set ja nuo­ret roh­ke­ne­vat tul­la pai­kal­le ja voi­vat ko­kea kuu­lu­van­sa jouk­koon. Li­säk­si esi­mer­kik­si kes­ki­näi­seen kans­sa­käy­mi­seen nuo­ret tar­vit­se­vat tänä päi­vä­nä ai­em­paa enem­män oh­jaa­mis­ta ja tu­kea. Enää ei vält­tä­mät­tä rii­tä, et­tä käy­dään au­kai­se­mas­sa rau­ha­nyh­dis­tyk­sen ovet ja an­ne­taan pää­sy sin­ne.

Us­kon­sa kiel­tä­neis­sä on pal­jon nuo­ria ja jopa ala­kou­lui­käi­siä. Li­säk­si jos­sain mää­rin uu­te­na voi­daan pi­tää il­mi­ö­tä, et­tä he jää­vät kul­ke­maan us­ko­vais­ten nuor­ten jouk­koon. Tämä on tie­ten­kin hyvä asia, mut­ta asi­al­la on myös kään­tö­puo­len­sa. Oh­jaa­jien nä­kö­kul­mas­ta us­kon­sa me­net­tä­nei­den nuor­ten mo­ti­vaa­tio esi­mer­kik­si hil­jen­tyä us­kon­to­tuo­ki­oon on usein eri­lai­nen kuin us­ko­vais­ten nuor­ten. Us­ko­vais­ten ta­pah­tu­mis­sa olem­me tot­tu­neet sii­hen, et­tä ne ovat tur­va­sa­ta­mia, jois­sa voi ko­kea, et­tä nämä ih­mi­set täs­sä ym­pä­ril­lä­ni ovat us­ko­mas­sa sa­mal­la ta­val­la. Toi­saal­ta se­as­sa voi ol­la myös nuo­ria, joil­la on rip­si­vä­riä tai kyn­si­lak­kaa, mut­ta he ei­vät ole ai­na­kaan sa­noin kiel­tä­neet us­ko­aan. Nämä sei­kat häm­men­tä­vät mui­ta nuo­ria.

Haas­teis­ta huo­li­mat­ta nuor­ten kans­sa työs­ken­te­ly on useim­mi­ten val­ta­van in­nos­ta­vaa ja ener­gi­soi­vaa. Olin muu­ta­ma viik­ko sit­ten mu­ka­na rip­pi­kou­lu­lais­ten tal­vi­päi­väs­sä. Päi­väs­sä oli mu­ka­na iso­sia, jot­ka ve­ti­vät ryh­miä ja sai­vat nuo­ret toi­mi­maan ja rie­muit­se­maan yh­des­sä. Sa­mat iso­set vas­ta­si­vat spon­taa­nis­ti vir­tu­aa­li­sen ky­sy­mys­laa­ti­kon ky­sy­myk­siin niin, et­tä me ai­kui­set vain ihas­te­lim­me, mi­ten vas­tauk­set “vas­ta­si­vat aa­men­ta”, ku­ten en­nen sa­not­tiin. Nuor­ten kans­sa voi edel­leen ko­kea suur­ta iloa ja on­nea. Nuo­ri­so­työs­sä on eri­lai­sia teh­tä­viä, ei­kä kaik­kien tar­vit­se osa­ta oh­ja­ta vaik­ka­pa yh­tei­siä leik­ke­jä. Ai­kui­sia tar­vi­taan esi­mer­kik­si val­vo­jik­si luo­maan tur­val­li­suut­ta ja huo­maa­maan yk­sin saa­pu­neet tai syr­jäs­sä ole­vat nuo­ret. Toi­si­naan tar­vi­taan myös keit­ti­öl­le vas­tuu­hen­ki­löi­tä tai sii­vo­a­jia. Mil­lai­seen teh­tä­vään sinä voi­sit tul­la mu­kaan?