Suvi Myllymäki
Toukokuun 9. päivä oli tänä vuonna sunnuntai ja äitienpäivä. Yhdeksän vuotta sitten se oli tiistai. Saimme silloin perheeseemme pienen pojan, jolla on suuret silmät ja pitkät ripset. Raskauden aikana olin käynyt säännöllisesti neuvolassa, kuten raskaana olevilla äideillä on tapana käydä.
Keskiraskauden ultraan menin hieman jännittynein mielin. Mietin, näkyisikö vauvan sukupuoli ja olisiko kaikki kunnossa. Kävin mielessäni läpi suvussa olevia poikkeavuuksia ja ajattelin, että jotakin voisi olla pielessäkin. Kaikki oli kuitenkin hyvin. Näin että odotamme poikaa. Pikkuinen pyöriskeli vilkkaasti muttei kertaakaan niin, että olisi näyttänyt kasvonsa. Muistan lääkärin olleen vähän huvittunut tilanteesta mutta antaneen kuitenkin kontrolliajan kasvojen profiilin tarkistukseen jo parin viikon päähän. Muistan, että asia hieman turhautti. Mitä nyt erikoista kasvoissa voisi olla, pohdin. Kontrollikäynti oli nopea. Lääkäri ultrasi vauvan kasvot ja totesi, että kaikki on niin kuin pitääkin.
Tuona toukokuisena tiistaina yhdeksän vuotta sitten synnytys eteni nopeasti. Vauva piti viedä lämpökaappiin melko pian syntymän jälkeen. Häntä käytettiin kuitenkin vierelläni, ja sain nähdä hänen kasvonsa. Lapsi oli suloinen, mutta katseeni kiinnittyi hänen huuleensa. ”Miksi tuo huuli näyttää tuollaiselta”, sopersin. ”Näyttää huulihalkiolta”, sanoi kätilö ja vei lapsen pois.
Jäin pyörimään kylmän horkassa lämpöpeiton alle ajatusten pyöriessä sekavana ympyrää päässäni. Kaipasin vauvaa, olisin halunnut sulkea hänet syliini. Tuntui vaikealta antaa kätilön viedä vauva pois, vaikka ymmärsin, että se tehdään lapsen voinnin parhaaksi.
Olin täysin sekaisin. Mietin, mitä halkio tarkoittaa. En ollut koskaan kuullutkaan sellaisesta. Miten halkio ei ollut näkynyt ultrassa, vaikka kasvot olivat vielä erikseen katsottu? Seuraavina päivinä sain asiasta hieman lisätietoa; pala palalta ymmärsin hieman enemmän. Poikamme syntyi Raahessa, mutta jo seuraavana päivänä minulle soitti OYS:n halkiohoitaja. Sain turvallisen tunteen siitä, että olemme terveydenhuollon ammattilaisten huomassa. Koska Raahen sairaalan synnytysosasto suljettiin kuukausi poikamme syntymän jälkeen, lastenhoitaja antoi minulle mukaan osaston halkiolapsille tarkoitetut erikoistuttipullot. ”Ota sinä nämä”, hän sanoi, ”eihän näitä täällä enää kukaan tarvitse.”
Kotona mieheni totesi tyynesti, että otetaan vastaan, mitä ylhäältä annetaan. Meidän silmissämme pieni poikamme oli kaunis. Jumala oli luonut hänet omaksi kuvakseen, hän oli täydellinen.
Muistan hetken, kun neuvolassa täytimme jotain viranomaislomaketta, johon piti laittaa lapsen tietoja. Poikamme halkio kirjoitettiin kohtaan ”epämuodostumat”. Tuo sana puistatti minua. Tuntui aivan kauhealta ajatella, että poikani olisi muka ollut epämuodostunut. Terveydenhoitaja myös kysyi minulta, onko vauvaa vaikea hoitaa. Ihmettelin kysymystä ja loukkaannuinkin siitä. Vastasin terveydenhoitajalle, että äidin rakkauteni ja hoivaviettini ovat vain entistä vahvemmat, kun tiedän lapseni tarvitsevan enemmän apua ja huolenpitoa.
OYS:n leukakirurgin ja plastiikkakirurgin suunnitelmien mukaan poikamme leikattiin kahdesti ensimmäisen vuoden aikana. Plastiikkakirurgi oli kanadalainen, joka ymmärsi suomea, mutta puhui englantia. Hän katsoi poikaamme ja totesi: ”beautiful silmät”. Kesken hoitosuunnitelman laatimisen sanottu pieni kommentti on jäänyt kirkkaana mieleen. Kaksi pientä mutta sitäkin merkityksellisempää sanaa.
Sairaalassa vietettyjen viikkojen aikana tunteeni vaihtelivat pelosta helpottuneisuuteen ja ahdistuksesta rauhallisuuteen. Tiesin, mitä pojallemme tehdään ja miksi. Kaikki selitettiin ja kerrottiin tarkast,i ja leikkausten kulku piirrettiin paperille. Vaikka luotin ammattilaisiin, sydämeni puristui kasaan, kun leikkaussalin ovet menivät kiinni. Poikamme oli vain kolmen kuukauden ikäinen ensimmäisen leikkauksen aikana.
Koimme vahvan turvaverkon rakentuvan ympärillemme. Sukulaiset ja ystävät riensivät avuksemme ja tunsimme huolenpitoa ja rakkautta, joka kantoi meidät vaikeimman ajan yli. Sain jo synnärille soiton ihmiseltä, jonka olin tavannut vain kerran ennen poikamme syntymää. Ihmettelin tuon lähes tuntemattoman ihmisen lämpöä ja lempeyttä, kun hän soitti minulle uuden elämäntilanteen edessä. Kaikkien hänen sanojensa ystävällisyys ja rohkaisu olivat niin tärkeitä minulle – viesti siitä, että halkio on hoidettavissa oleva asia. "Te selviätte", hän sanoi. Tästä soittajasta on tullut minulle vuosien aikana hyvä ystävä.
Nyt vietimme poikamme yhdeksänsiä syntymäpäiviä. Kaikki on mennyt hyvin tähän mennessä. Seuraava leikkaus on edessä muutaman vuoden kuluttua, mutta yritän olla huolehtimatta siitä etukäteen.
Joskus olen sitäkin miettinyt, että kaikenlaisista asioista huolehdin, mutta saimme sellaisen erityisyyden, josta en ollut kuullutkaan aiemmin. Ei sitä ihminen voi koskaan tietää, mitä Taivaan Isällä on kullekin varattuna. Luottamus suomalaiseen terveydenhuoltojärjestelmään on vahva, olemme hyvissä käsissä.
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys