Suvi Myl­ly­mä­ki

Tou­ko­kuun 9. päi­vä oli tänä vuon­na sun­nun­tai ja äi­tien­päi­vä. Yh­dek­sän vuot­ta sit­ten se oli tiis­tai. Saim­me sil­loin per­hee­seem­me pie­nen po­jan, jol­la on suu­ret sil­mät ja pit­kät rip­set. Ras­kau­den ai­ka­na olin käy­nyt sään­nöl­li­ses­ti neu­vo­las­sa, ku­ten ras­kaa­na ole­vil­la äi­deil­lä on ta­pa­na käy­dä.

Kes­ki­ras­kau­den ult­raan me­nin hie­man jän­nit­ty­nein mie­lin. Mie­tin, nä­kyi­si­kö vau­van su­ku­puo­li ja oli­si­ko kaik­ki kun­nos­sa. Kä­vin mie­les­sä­ni läpi su­vus­sa ole­via poik­ke­a­vuuk­sia ja ajat­te­lin, et­tä jo­ta­kin voi­si ol­la pie­les­sä­kin. Kaik­ki oli kui­ten­kin hy­vin. Näin et­tä odo­tam­me poi­kaa. Pik­kui­nen pyö­ris­ke­li vilk­kaas­ti mut­tei ker­taa­kaan niin, et­tä oli­si näyt­tä­nyt kas­von­sa. Muis­tan lää­kä­rin ol­leen vä­hän hu­vit­tu­nut ti­lan­tees­ta mut­ta an­ta­neen kui­ten­kin kont­rol­li­a­jan kas­vo­jen pro­fii­lin tar­kis­tuk­seen jo pa­rin vii­kon pää­hän. Muis­tan, et­tä asia hie­man tur­haut­ti. Mitä nyt eri­kois­ta kas­vois­sa voi­si ol­la, poh­din. Kont­rol­li­käyn­ti oli no­pea. Lää­kä­ri ult­ra­si vau­van kas­vot ja to­te­si, et­tä kaik­ki on niin kuin pi­tää­kin.

Tuo­na tou­ko­kui­se­na tiis­tai­na yh­dek­sän vuot­ta sit­ten syn­ny­tys ete­ni no­pe­as­ti. Vau­va piti vie­dä läm­pö­kaap­piin mel­ko pian syn­ty­män jäl­keen. Hän­tä käy­tet­tiin kui­ten­kin vie­rel­lä­ni, ja sain näh­dä hä­nen kas­von­sa. Lap­si oli su­loi­nen, mut­ta kat­see­ni kiin­nit­tyi hä­nen huu­leen­sa. ”Mik­si tuo huu­li näyt­tää tuol­lai­sel­ta”, so­per­sin. ”Näyt­tää huu­li­hal­ki­ol­ta”, sa­noi kä­ti­lö ja vei lap­sen pois.

Jäin pyö­ri­mään kyl­män hor­kas­sa läm­pö­pei­ton al­le aja­tus­ten pyö­ries­sä se­ka­va­na ym­py­rää pääs­sä­ni. Kai­pa­sin vau­vaa, oli­sin ha­lun­nut sul­kea hä­net sy­lii­ni. Tun­tui vai­ke­al­ta an­taa kä­ti­lön vie­dä vau­va pois, vaik­ka ym­mär­sin, et­tä se teh­dään lap­sen voin­nin par­haak­si.

Olin täy­sin se­kai­sin. Mie­tin, mitä hal­kio tar­koit­taa. En ol­lut kos­kaan kuul­lut­kaan sel­lai­ses­ta. Mi­ten hal­kio ei ol­lut nä­ky­nyt ult­ras­sa, vaik­ka kas­vot oli­vat vie­lä erik­seen kat­sot­tu? Seu­raa­vi­na päi­vi­nä sain asi­as­ta hie­man li­sä­tie­toa; pala pa­lal­ta ym­mär­sin hie­man enem­män. Poi­kam­me syn­tyi Raa­hes­sa, mut­ta jo seu­raa­va­na päi­vä­nä mi­nul­le soit­ti OYS:n hal­ki­o­hoi­ta­ja. Sain tur­val­li­sen tun­teen sii­tä, et­tä olem­me ter­vey­den­huol­lon am­mat­ti­lais­ten huo­mas­sa. Kos­ka Raa­hen sai­raa­lan syn­ny­ty­so­sas­to sul­jet­tiin kuu­kau­si poi­kam­me syn­ty­män jäl­keen, las­ten­hoi­ta­ja an­toi mi­nul­le mu­kaan osas­ton hal­ki­o­lap­sil­le tar­koi­te­tut eri­kois­tut­ti­pul­lot. ”Ota sinä nämä”, hän sa­noi, ”ei­hän näi­tä tääl­lä enää ku­kaan tar­vit­se.”

Ko­to­na mie­he­ni to­te­si tyy­nes­ti, et­tä ote­taan vas­taan, mitä yl­hääl­tä an­ne­taan. Mei­dän sil­mis­säm­me pie­ni poi­kam­me oli kau­nis. Ju­ma­la oli luo­nut hä­net omak­si ku­vak­seen, hän oli täy­del­li­nen.

Muis­tan het­ken, kun neu­vo­las­sa täy­tim­me jo­tain vi­ra­no­mais­lo­ma­ket­ta, jo­hon piti lait­taa lap­sen tie­to­ja. Poi­kam­me hal­kio kir­joi­tet­tiin koh­taan ”epä­muo­dos­tu­mat”. Tuo sana puis­tat­ti mi­nua. Tun­tui ai­van kau­he­al­ta aja­tel­la, et­tä poi­ka­ni oli­si muka ol­lut epä­muo­dos­tu­nut. Ter­vey­den­hoi­ta­ja myös ky­syi mi­nul­ta, on­ko vau­vaa vai­kea hoi­taa. Ih­met­te­lin ky­sy­mys­tä ja louk­kaan­nuin­kin sii­tä. Vas­ta­sin ter­vey­den­hoi­ta­jal­le, et­tä äi­din rak­kau­te­ni ja hoi­va­viet­ti­ni ovat vain en­tis­tä vah­vem­mat, kun tie­dän lap­se­ni tar­vit­se­van enem­män apua ja huo­len­pi­toa.

OYS:n leu­ka­ki­rur­gin ja plas­tiik­ka­ki­rur­gin suun­ni­tel­mien mu­kaan poi­kam­me lei­kat­tiin kah­des­ti en­sim­mäi­sen vuo­den ai­ka­na. Plas­tiik­ka­ki­rur­gi oli ka­na­da­lai­nen, joka ym­mär­si suo­mea, mut­ta pu­hui eng­lan­tia. Hän kat­soi poi­kaam­me ja to­te­si: ”be­au­ti­ful sil­mät”. Kes­ken hoi­to­suun­ni­tel­man laa­ti­mi­sen sa­not­tu pie­ni kom­ment­ti on jää­nyt kirk­kaa­na mie­leen. Kak­si pien­tä mut­ta si­tä­kin mer­ki­tyk­sel­li­sem­pää sa­naa.

Sai­raa­las­sa vie­tet­ty­jen viik­ko­jen ai­ka­na tun­tee­ni vaih­te­li­vat pe­los­ta hel­pot­tu­nei­suu­teen ja ah­dis­tuk­ses­ta rau­hal­li­suu­teen. Tie­sin, mitä po­jal­lem­me teh­dään ja mik­si. Kaik­ki se­li­tet­tiin ja ker­rot­tiin tar­kast,i ja leik­kaus­ten kul­ku piir­ret­tiin pa­pe­ril­le. Vaik­ka luo­tin am­mat­ti­lai­siin, sy­dä­me­ni pu­ris­tui ka­saan, kun leik­kaus­sa­lin ovet me­ni­vät kiin­ni. Poi­kam­me oli vain kol­men kuu­kau­den ikäi­nen en­sim­mäi­sen leik­kauk­sen ai­ka­na.

Koim­me vah­van tur­va­ver­kon ra­ken­tu­van ym­pä­ril­lem­me. Su­ku­lai­set ja ys­tä­vät rien­si­vät avuk­sem­me ja tun­sim­me huo­len­pi­toa ja rak­kaut­ta, joka kan­toi mei­dät vai­keim­man ajan yli. Sain jo syn­nä­ril­le soi­ton ih­mi­sel­tä, jon­ka olin ta­van­nut vain ker­ran en­nen poi­kam­me syn­ty­mää. Ih­met­te­lin tuon lä­hes tun­te­mat­to­man ih­mi­sen läm­pöä ja lem­peyt­tä, kun hän soit­ti mi­nul­le uu­den elä­män­ti­lan­teen edes­sä. Kaik­kien hä­nen sa­no­jen­sa ys­tä­väl­li­syys ja roh­kai­su oli­vat niin tär­kei­tä mi­nul­le – vies­ti sii­tä, et­tä hal­kio on hoi­det­ta­vis­sa ole­va asia. "Te sel­vi­ät­te", hän sa­noi. Täs­tä soit­ta­jas­ta on tul­lut mi­nul­le vuo­sien ai­ka­na hyvä ys­tä­vä.

Nyt vie­tim­me poi­kam­me yh­dek­sän­siä syn­ty­mä­päi­viä. Kaik­ki on men­nyt hy­vin tä­hän men­nes­sä. Seu­raa­va leik­kaus on edes­sä muu­ta­man vuo­den ku­lut­tua, mut­ta yri­tän ol­la huo­leh­ti­mat­ta sii­tä etu­kä­teen.

Jos­kus olen si­tä­kin miet­ti­nyt, et­tä kai­ken­lai­sis­ta asi­ois­ta huo­leh­din, mut­ta saim­me sel­lai­sen eri­tyi­syy­den, jos­ta en ol­lut kuul­lut­kaan ai­em­min. Ei sitä ih­mi­nen voi kos­kaan tie­tää, mitä Tai­vaan Isäl­lä on kul­le­kin va­rat­tu­na. Luot­ta­mus suo­ma­lai­seen ter­vey­den­huol­to­jär­jes­tel­mään on vah­va, olem­me hy­vis­sä kä­sis­sä.