Hel­mi­kuu on ys­tä­vyy­den kuu­kau­si. Sil­loin on iha­naa muis­tel­la eri­tyi­siä koh­taa­mi­sia.

Eräs tär­keä muis­to liit­tyy pie­neen tyt­töön ja hä­nel­tä kau­an sit­ten saa­maa­ni ys­tä­vän­päi­vä­kort­tiin. Sain sen, kun olin vie­lä opis­ke­li­ja ja olin hän­tä hoi­ta­mas­sa.

Pie­ni eka­luok­ka­lai­nen oli as­kar­rel­lut kor­tin it­se. Se oli lei­kat­tu soi­ki­on muo­toon kel­tai­ses­ta kar­ton­gis­ta, ja sii­hen oli vih­re­äl­lä ja pu­nai­sel­la puu­vä­ril­lä piir­ret­ty kuk­kia. Kor­tis­sa luki: ”Hy­vää ys­tä­vän­päi­vää Si­vil­le!”

Kor­tin saa­mi­nen ilah­dut­ti ko­vas­ti, kos­ka olim­me juu­ri sa­ma­na aa­mu­na kiis­tel­leet kou­luun me­nos­ta. Ai­ka­tau­lum­me ei­vät so­pi­neet yh­teen ja se har­mit­ti pien­tä tyt­töä. Tun­sin it­se epä­on­nis­tu­nee­ni tun­teen­pur­kauk­sen sel­vit­te­lys­sä. Tämä ys­tä­vän­päi­vä­kort­ti läm­mit­ti miel­tä­ni eri­tyi­ses­ti, kos­ka se si­säl­si vies­tin kaik­kein tär­keim­mäs­tä, an­teek­si­an­ta­muk­ses­ta.

Tun­sin sa­mal­la sen ole­van luot­ta­muk­se­no­soi­tus mi­nua koh­taan. Kor­tin vä­li­tyk­sel­lä sain ko­kea ole­va­ni riit­tä­vän hyvä hoi­ta­ja oma­na it­se­nä­ni. Tä­män sa­man tun­teen ha­lu­an säi­lyt­tää ny­kyi­sis­sä­kin ih­mis­suh­teis­sa­ni; ha­lu­an ol­la luo­tet­ta­va ys­tä­vä.

Mi­nul­la on ol­lut ys­tä­vyy­den sa­ral­la mo­nen­lai­sia ko­ke­muk­sia. Nuo­re­na, kun yk­si­näi­siä, tyh­jiä il­to­ja oli ol­lut ki­vuk­si as­ti, lai­toin kä­te­ni ris­tiin ja ru­koi­lin Tai­vaan Isäl­tä us­ko­vai­sia ys­tä­viä.

Sain­kin myö­hem­min ys­tä­viä, jot­ka ovat tär­kei­tä va­lon­tuo­jia elä­mäs­sä­ni vie­lä­kin. Sain luo­tet­ta­via ys­tä­viä, joil­le voin ja­kaa ko­ke­muk­si­a­ni ja ko­kea tu­le­va­ni täy­sin ym­mär­re­tyk­si. Sain ys­tä­viä, joi­den kans­sa olem­me vie­re­tys­ten kas­va­neet läpi elä­män ki­pu­jen ja kol­hu­jen,on nau­ret­tu it­sel­le ja toi­sil­le ve­det sil­mis­sä.

Vii­me ai­koi­na olen kui­ten­kin miet­ti­nyt, et­tä näen ys­tä­vi­ä­ni lii­an har­voin. Tun­tuu, et­tä ny­ky­ään on tur­han kii­reis­tä. So­si­aa­li­nen elä­mä on mel­kein ko­ko­naan hau­tau­tu­nut ar­jen ison vas­tuun al­le. Lii­an usein ly­hyt, ohi kul­kies­sa käy­ty kes­kus­te­lu päät­tyy sa­noi­hin: ”Pi­täi­si näh­dä use­am­min.”

Kon­di­ti­o­naa­li jää soi­maan pää­hän pa­ha­en­tei­ses­ti. Pi­täi­si, pi­täi­si. Ker­ran ko­ti­töi­tä teh­des­sä­ni soi­tin ys­tä­väl­le. Hän ilah­tui sii­tä, et­tä soi­tan usein. Niin, suun­nil­leen kol­men kuu­kau­den vä­lein. Mi­hin ai­ka me­nee? Pe­rus­hom­miin var­maan­kin.

Jo­kin ai­ka sit­ten yk­si­näi­syy­den tun­ne hii­pi kuin sa­laa ta­kai­sin elä­mää­ni. En aluk­si tun­nis­ta­nut sitä, kos­ka en töil­tä­ni eh­ti­nyt py­säh­tyä miet­ti­mään asi­aa sen sy­vem­min. Kun vih­doin tun­nis­tin ah­dis­tu­nei­suu­te­ni yk­si­näi­syy­dek­si, jär­ky­tyin aluk­si. Ajat­te­lin, et­tä meil­lä ei ole ke­tään.

Nuo­re­na lau­sut­tu ru­kous muut­tui toi­veek­si sii­tä, et­tä mei­tä ei ihan ko­ko­naan unoh­det­tai­si. Et­tä oli­si joku ky­lään tu­li­ja vie­lä vii­den­kin vuo­den pääs­tä.

Sit­ten muis­tin nuo­ruu­des­ta as­ti lä­hei­set ys­tä­vä­ni ja hei­dät, jot­ka Tai­vaan Isä on ai­kui­si­äl­lä joh­dat­ta­nut elä­määm­me. Ajat­te­lin, et­tä vä­häi­nen yh­tey­den­pi­to liit­tyy eh­kä kui­ten­kin lä­hin­nä ajan­puut­tee­seen. Huo­ma­sin, et­tä on meil­lä rak­kai­ta lä­him­mäi­siä, jot­ka tu­li­si­vat ky­lään, jos vain kut­sui­sim­me hei­dät.

Erää­nä päi­vä­nä ruo­kaa lait­ta­es­sa­ni 11-vuo­ti­as tyt­tä­rem­me tuli ko­tiin ja ker­toi ka­ve­rin­sa isän pu­hu­neen, et­tä Myl­ly­mä­et voi­si­vat tul­la käy­mään ky­läs­sä. Heti pe­rään hän oli kui­ten­kin poh­ti­nut, et­tä hei­dät pi­täi­si var­maan kut­sua, jos he ei­vät saa muu­ten ai­kai­sek­si. Tämä kom­ment­ti kuu­los­ti mu­ka­val­ta. Kut­sut­tu­na sai­sim­me eh­kä ai­kai­sek­si ja pys­tyi­sim­me unoh­ta­maan vä­sy­myk­sem­me ja kii­reem­me het­kek­si.

Kun is­tuu soh­val­la sun­nun­tai­na par­haa­seen ky­läi­ly­ai­kaan miet­ti­mäs­sä, esit­täi­si­kö jol­le­kin ky­lä­kut­sun, kek­sii hel­pos­ti es­tei­tä: kat­soo ym­pä­ril­leen, poh­tii te­ke­mät­tö­miä ko­ti­töi­tä, puut­tu­via tar­jot­ta­via, omia tun­te­muk­sia ja puo­li­son hap­sot­ta­vaa tuk­kaa. En­sin voi huo­kais­ta ja sit­ten voi ot­taa lap­sen sy­liin ja lu­kea hy­vää kir­jaa.

Voi kää­riy­tyä peit­toon ja läm­mi­tel­lä nii­den het­kien muis­tois­sa, kun on saa­nut ol­la lä­him­mäis­ten au­tet­ta­va­na. Kun on saa­nut tun­tea, et­tä mei­tä kan­ne­taan ja mei­dän puo­les­tam­me ru­koil­laan. Ais­tei­hin kät­key­ty­neet muis­tot tuo­vat mu­ka­naan ka­na­kei­ton tuok­sun, ys­tä­vän läm­pi­män ha­lauk­sen ja lap­sen ilon ys­tä­vä­per­heen hie­non au­ton kyy­tiin pää­se­mi­ses­tä.

Kun on het­ken läm­mi­tel­lyt, on jo­ten­kin hel­pom­pi suun­ni­tel­la. Muis­tan jon­kun sa­no­neen, et­tä on hie­noa voi­da ilah­dut­taa vie­rai­ta sil­lä, et­tä he huo­maa­vat ko­to­nan­sa ole­van siis­tim­pää kuin ky­lä­pai­kas­sa. Ai­voi­hin al­kaa tu­le­maan poh­din­to­ja hel­pois­ta lei­von­nai­sis­ta, kau­pan pa­kas­te­al­taas­ta ha­e­tuis­ta. Mie­tin, et­tä ny­ky­ään­hän on mo­net herk­ku­la­kos­sa­kin.

Voi, kun osai­sin ol­la stres­saa­mat­ta tur­haan ja osai­sin kut­sua ys­tä­viä ky­lään, vaik­kei oli­si­kaan kaik­ki vii­mei­sen pääl­le lai­tet­tua. Us­kal­tai­sin luot­taa ys­tä­vyy­teen, joka kan­tai­si elä­män ro­soi­suu­des­ta huo­li­mat­ta en­kä hä­pe­äi­si ar­ki­sen elä­män merk­ke­jä ko­dis­sam­me. Muis­tai­sin, et­tä ar­ki se on muil­la­kin. Sii­tä­hän sitä sai­si ju­tun juur­ta vie­rai­den kans­sa. Ties­tä ja mat­kas­ta.