Suvi Myl­ly­mä­ki

Mi­nul­la on kol­mi­haa­rai­set juu­ret. Vah­vin haa­rois­ta on tääl­lä län­si­ran­ni­kol­la. Tääl­lä olen saa­nut kas­vaa, käy­dä kou­lu­ni ja kas­vat­taa per­hee­ni. Sii­hen, mis­sä juu­ret ovat, vai­kut­taa se, mis­sä äi­ti on. Tääl­lä mi­nul­la on ol­lut äi­ti. Vaik­ka äi­ti­ni ei it­se ole tääl­tä­päin ko­toi­sin, niin tääl­lä hän on ol­lut koko mi­nun elä­mä­ni ajan. Äi­ti on pe­rus­kal­lio. Äi­ti on se, joka py­syy, vaik­ka muut asi­at muut­tu­vat.

Täs­sä koh­din tul­laan myös juu­rie­ni haa­roit­tu­mis­koh­tiin. Mi­nul­la on elä­mäs­sä­ni kak­si nais­ta, jot­ka ovat mi­nul­le kuin äi­te­jä. Pe­rus­kal­li­oi­ta, jot­ka py­sy­vät ja ovat. He ot­ti­vat mi­nut lap­se­na avo­sy­lin vas­taan, ruok­ki­vat ja huo­leh­ti­vat. Heil­lä oli myös an­taa mi­nul­le, sis­kot­to­mal­le, sis­kon kor­vik­kei­ta. Nämä sis­kon kor­vik­keet oli­vat mel­kein sa­man ikäi­siä serk­ku­ja. Toi­nen näis­tä ”äi­deis­tä” on isä­ni puo­lel­ta, se­tä­ni vai­mo. Toi­nen on äi­ti­ni puo­lel­ta, eno­ni vai­mo.

Vie­tin joka vuo­si lap­suu­te­ni ke­siä en­sin Ni­va­las­sa ja sit­ten Vä­hän­ky­rön Me­ri­kaar­ros­sa. Tai toi­sin päin: en­sin Me­ri­kaar­ros­sa ja sit­ten Ni­va­las­sa. Mo­lem­mis­sa pai­kois­sa olin vä­hin­tään vii­kon, useim­mi­ten kak­si. Ai­kaa on vä­hän han­ka­la mää­ri­tel­lä näin jäl­ki­kä­teen. Kun muis­te­len, mi­ten pit­käl­tä se lap­se­na tun­tui, pää­tyi­sin sii­hen lop­pu­tu­lok­seen, et­tä joka kesä oli kak­si ke­sää. Ni­va­lan kesä ja Me­ri­kaar­ron kesä.

Näi­hin paik­koi­hin ovat juur­te­ni haa­rat maa­doit­tu­neet. Näis­sä pai­kois­sa on ko­ti­ni ihan sa­mal­la ta­voin, kun tääl­lä ran­ni­kon sa­ta­ma­kau­pun­gis­sa­kin. Lap­suu­den ke­sän ih­me on jää­nyt mie­le­ni ik­ku­naan; en kos­kaan näe pil­viä näi­den ko­tien pääl­lä. Siel­lä pais­taa ai­na au­rin­ko, ja jo­es­sa on läm­min vesi.

Mi­nul­le on ol­lut erit­täin suu­ri mer­ki­tys näil­lä lap­suu­den ke­sien vie­rai­luil­la. Ajat­te­len, et­tä ne ovat pit­käl­ti muo­van­neet mi­nua sel­lai­sek­si kuin nyt olen. Pie­nen per­heen tyt­tö­nä olen yh­täk­kiä saa­nut tun­tea ole­va­ni osa isoa per­het­tä. Tun­sin kuu­lu­va­ni jouk­koon. So­lah­din su­ju­vas­ti ar­jen rat­tai­siin, ja kaik­ki jat­kui sa­man­lai­se­na kuin mi­hin oli edel­li­se­nä ke­sä­nä jää­nyt.

Nyt, kun it­sel­lä­ni on iso per­he, ar­vos­tan vie­lä enem­män sitä vie­raan­va­rai­suut­ta, jota sain ko­kea. Tie­dän, et­tei se ol­lut it­ses­tään­sel­vyys. Ei­kä var­mas­ti ai­na help­po­a­kaan. Nyt pi­dän näi­tä ke­siä ih­mee­nä.

Ja ne muis­tot mei­dän tou­huis­tam­me! Ke­sät maa­seu­dun rau­has­sa oli­vat puit­teil­taan­kin täy­sin mei­dän kau­pun­kip­länt­tim­me vas­ta­koh­ta. Ni­va­lan ke­sä­ko­ti oli maa­ti­la, ja siel­lä osal­lis­tuin maa­ta­lon tou­hui­hin. Olen polt­ta­nut iho­ni hei­nän­te­os­sa ja syö­nyt lei­vi­nuu­nis­sa pais­tet­tua limp­pua ai­tas­sa pel­lon lai­dal­la. Mei­dän leik­ki­lai­tu­mem­me oli­vat yh­tä va­paat kuin sie­lum­me. Serk­ku­sis­ko­jen kans­sa aje­lim­me pyö­ril­lä hei­nän­kor­si suu­pie­les­sä. Ko­to­na oli kui­ten­kin ai­na ”äi­ti”, mi­nun va­ra­äi­ti­ni. Nä­län tul­les­sa hän mei­dän ruok­ki, il­lan tul­les­sa pe­ta­si sän­gyt ja lau­an­tai­na läm­mit­ti pi­ha­sau­nan. Va­ra­äi­ti hoi­ti, kun mo­pon pa­ko­put­kes­sa pol­tin poh­kee­ni.

Me­ri­kaar­ros­sa uim­me. Uim­me aa­mul­la, uim­me päi­väl­lä ja uim­me il­lal­la. Jos­kus uim­me yöl­lä­kin. Ky­rö­jo­ki vir­ta­si le­ve­ä­nä ja sy­vä­nä mum­mo­lan vie­res­sä. Hy­pim­me sil­lal­ta jo­keen. Sit­ten uim­me taas lai­tu­ril­ta. Nu­kuim­me ”ait­tas­sa”, ku­ten ete­lä­poh­ja­laa­set serk­kum­me sa­noi­vat, tai ki­vi­luo­las­sa met­sän kes­kel­lä. Serk­ku­sis­kon kans­sa väit­te­lim­me, et­tä sa­no­taan­ko ka­me­ran fil­miä ”fil­mik­si” vai ”vi­li­mik­si”. Ke­rä­sim­me met­sä­man­si­koi­ta hei­nän­kor­teen ja me­nim­me taas ui­maan. Ja tääl­lä­kin oli ”äi­ti”. Hert­tai­nen ja lem­peä äi­ti, joka huo­leh­ti sis­kon­pe­din serk­ku­lau­mal­le ja hy­vän ruu­an kai­kil­le. Mi­nun su­loi­nen va­ra­äi­ti­ni – oli­ko­han hän kos­kaan vi­hai­nen mis­tään? Jos­kus eh­kä sa­noi, et­tä äl­kää joka uin­ti­ker­ral­le ot­ta­ko uut­ta pyy­het­tä.

Äi­dit ovat kul­taa­kin kal­liim­pia, ja se oli­si hyvä äi­deil­le muis­taa vä­lil­lä sa­noa. Äi­din ei tar­vit­se ol­la bi­o­lo­gi­nen. Äi­tiys on eni­ten tun­net­ta. Läm­pöä, huo­len­pi­toa ja rak­kaut­ta. Näis­tä tun­teis­ta kas­vaa te­ko­ja, joi­den ar­voa ei­vät äi­dit eh­kä ai­na it­se ym­mär­rä­kään. Kii­tos omil­le va­ra­äi­deil­le­ni vah­vois­ta haa­rois­ta juu­ris­sa­ni.