To­den tot­ta, Suo­men kesä on ly­hyt. On­ko se jopa jo­ten­kin ly­hen­ty­nyt sit­ten lap­suu­den? Vai on­ko mi­nul­le käy­nyt kai­ken to­hi­nan kes­kel­lä niin, et­tä olen unoh­ta­nut py­säh­tyä ja naut­tia ke­sän läm­mös­tä, tuu­len hen­käyk­ses­tä ja pör­ri­äis­ten su­ri­nas­ta?

Syk­sy on mo­nes­ti uu­den al­ku. Meil­tä läh­tee kah­dek­sas eka­luok­ka­lai­nen kou­lu­tiel­le ja ty­tär Reis­jär­vel­le opis­toon. Syk­sy tuo tul­les­saan myös ylä­kou­lu­lai­sen muu­ton väis­tö­ti­lois­ta uu­teen, kau­nii­seen kou­lu­ra­ken­nuk­seen ja ala­kou­lu­lais­ten muu­ton elin­kaa­ren­sa pää­hän tul­lees­ta kou­lus­ta väis­tö­ti­loi­hin odot­ta­maan pää­tös­tä uu­des­ta kou­lus­ta. Li­säk­si kaik­ki ai­em­min al­ka­neet toi­met jat­ku­vat lo­man jäl­keen, ku­ten omat­kin opin­to­ni. Mo­nen­lai­set me­ne­mi­set, tu­le­mi­set ja te­ke­mi­set täyt­tä­vät ka­len­te­rin ja äi­din mie­len.

Yri­tän pon­nek­kaas­ti tor­jua aja­tus­ta kii­rees­tä, ajan­puut­tees­ta ja jat­ku­vas­ta se­ka­sor­ros­ta. Yri­tän pi­tää sen vie­lä kau­ka­na, kä­si­var­ren mi­tan pääs­sä. Ulot­tu­mat­to­mis­sa. Toi­vee­na­ni oli­si ot­taa syk­sy vas­taan hal­li­tus­ti ja jär­jes­tel­mäl­li­ses­ti.

Olen poh­ti­nut vii­me ai­koi­na ih­mi­sen psyy­ken vai­ku­tus­ta jak­sa­mi­seen. Sitä, mikä mei­dät saa va­lit­se­maan työm­me ja har­ras­tuk­sem­me. Mikä on se si­sim­mäs­säm­me ole­va aja­tus, vaa­ti­mus tai haa­ve, jon­ka pe­rus­teel­la teem­me va­lin­tam­me. Tuo kaik­kea te­ke­mis­täm­me oh­jaa­va tun­ne on tär­keä tie­dos­taa, kos­ka jos­kus se voi ol­la ris­ti­rii­das­sa voi­ma­va­ro­jem­me kans­sa.

Olen poh­ti­nut tätä asi­aa sik­si­kin pal­jon, kos­ka olen ha­vain­nut ole­va­ni suo­rit­ta­ja vii­mei­sen pääl­le. Olen lu­ke­nut kir­joi­tuk­sia sii­tä, mi­ten lii­as­ta suo­rit­ta­mi­ses­ta pää­see eroon, op­pii py­säh­ty­mään ja kuun­te­le­maan it­se­ään. Omien voi­ma­va­ro­jen tun­nis­ta­mi­nen ja nii­den kun­ni­oit­ta­mi­nen on tär­ke­ää.

Ih­mi­nen on sii­tä has­su olen­to, et­tä vä­sy­mys ei ole suo­raan ver­ran­nol­li­nen nu­kut­tuun yö­u­neen tai teh­tyyn työ­mää­rään. Jos­kus voi in­nos­tu­nee­na teh­dä il­man vä­sy­myk­sen tun­net­ta pal­jon­kin, jos tyk­kää te­ke­mi­ses­tään. Jos­kus te­ke­mi­nen on toi­vot­to­man tyl­sää ei­kä sitä jak­sai­si mi­ten­kään teh­dä.

It­se vä­syn vä­lil­lä jat­ku­vaan me­ta­työ­hön, jota per­heen ar­jen pyö­ri­tys vaa­tii. Mitä syö­dään tä­nään, huo­men­na ja en­si vii­kol­la? Ruo­ka­kau­pas­ta pi­täi­si muis­taa os­taa myös pyö­rän ku­min paik­kaus­tar­vik­kei­ta. Ai niin, lap­sen ham­mas­lää­kä­ri on huo­men­na klo 10.30, ja nä­kö­jään heti uin­tia kou­lus­sa sen jäl­keen. Mil­loin men­nään mus­tik­kaan, ja on­ko meil­lä poi­mu­rei­ta? Ke­nen nuo rik­ki­näi­set lenk­ka­rit ovat tuos­sa etei­ses­sä, ja mis­sä­hän vä­lis­sä om­pe­len ver­hot las­ten­huo­nee­seen?

Näi­den kaik­kien aja­tus­ten kes­kel­le oli­si hyvä jär­jes­tää rau­hal­li­nen, tyy­ni het­ki. Sel­lai­nen, jol­loin kuu­lee hil­jai­sen kuis­keen si­säl­tään. Mitä minä it­se tar­vit­sen? Mi­nul­ta sen jär­jes­tä­mi­nen on mo­nes­ti pääs­syt unoh­tu­maan. Mi­nul­le on jos­tain syys­tä ai­na ol­lut ko­vin haas­ta­vaa ir­rot­tau­tua ko­din töis­tä ja las­ten­hoi­dos­ta oman, mie­lei­sen te­ke­mi­sen pa­riin.

Mi­nun si­säi­nen ää­ne­ni tai­taa ol­la ko­vin vaa­ti­va. Se ei kuis­kut­te­le kau­nii­ta ru­non­sä­kei­tä kuk­ka­me­ris­tä ei­kä neu­le­pui­kois­ta. Se sa­noo, et­tä en­sin työ, sit­ten leik­ki. Ei­kä työ lopu. Lu­ke­mie­ni kir­joi­tus­ten pe­rus­teel­la en ole ai­noa, jol­la on tämä on­gel­ma.

Sii­tä olen on­nel­li­nen, et­tä tänä vuon­na pää­sim­me ke­sä­lo­ma­reis­sul­le. Sain tar­vit­se­ma­ni vä­li­mat­kan, ja ren­tou­duin luon­non hel­mas­sa. Kau­niit mai­se­mat ja ym­pä­röi­vä hil­jai­suus ovat pa­ras­ta lää­ket­tä kii­rei­sel­le äi­dil­le.

Siel­tä tai­vaan si­nes­tä, kor­kei­den vuo­rien hui­puil­ta, kos­ken ko­hi­nas­ta ja lin­tu­jen lau­lus­ta vir­ta­si uut­ta voi­maa ar­jen rat­tai­siin. Siel­lä osa­sin py­säh­tyä, kos­ka ei ol­lut muu­ta­kaan vaih­to­eh­toa. Jos­pa pik­ku­hil­jaa osai­sin tuo­da sen sa­man rau­han myös ta­val­li­seen kes­ki­viik­koon. Vaik­ka sii­hen het­keen, kun päi­väl­li­nen on syö­ty ja kai­kil­la on maha täyn­nä.