Suvi Myl­ly­mä­ki

Jäin miet­ti­mään ra­haa ja sen käyt­töä lu­et­tu­a­ni Vesa Kum­pu­lan blo­gi­teks­tin 29.9. Olen sa­maa miel­tä sii­tä, et­tä raha ei tuo on­nea, mut­ta hel­pot­taa kyl­lä elä­mää muul­la ta­voin. Jos raha on tiu­kas­sa, jou­tuu miet­ti­mään, mi­hin se riit­tää. Täl­löin ei ole vält­tä­mät­tä mah­dol­li­suut­ta poh­tia mui­ta ku­lu­tuk­seen liit­ty­viä asi­oi­ta, ku­ten eet­ti­syyt­tä, ym­pä­ris­töys­tä­väl­li­syyt­tä tai ma­te­ri­aa­lien kes­tä­vyyt­tä.

Me eläm­me ison per­heen ruuh­ka­vuo­sia, ja ku­lu­tus on suur­ta pel­kis­sä pe­rus­hyö­dyk­keis­sä. Kan­nam­me kau­pas­ta sel­kä vää­rä­nä mai­toa, ham­mas­tah­naa, saip­pu­aa ja ves­sa­pa­pe­ria. Vau­ras­tu­mi­nen on mah­dol­li­ses­ti edes­sä jos­kus myö­hem­mäl­lä iäl­lä, kun pe­rus­ku­lu­tus pie­ne­nee. Meil­lä on kui­ten­kin kaik­ki, mitä tar­vit­sem­me.

Jul­ki­suu­des­sa käy­dys­sä kes­kus­te­lus­sa nou­see esil­le eri­lai­set ää­ri­päät. Lo­ka­kuun Yh­teis­hy­väs­sä oli jut­tu, jos­sa ker­rot­tiin vuo­den mit­tai­sen os­to­lak­ko­pää­tök­sen teh­nees­tä nai­ses­ta. Hän edus­ti va­ra­kas­ta, hy­vä­o­sais­ta vä­es­tö­no­saa, joka koki os­ta­van­sa lii­kaa vain os­ta­mi­sen ilos­ta. Toi­saal­ta me­di­as­sa on jut­tu­ja ää­rim­mäis­tä köy­hyyt­tä ko­ke­vis­ta ih­mi­sis­tä.

Jos­kus luin haas­tat­te­lun pa­ris­kun­nas­ta, joil­la oli vii­si las­ta ja äi­ti ko­ti­äi­ti­nä. Hei­dän piti käyt­tää ra­han­sa tar­kem­min. Toi­saal­ta toi­mit­ta­ja ei eh­kä elä­nyt sa­mas­sa ko­ke­mus­maa­il­mas­sa, kos­ka ker­toi ju­tus­sa hei­dän ta­lou­ten­sa ol­leen niin tiu­kal­la, et­tä he ovat jou­tu­neet jopa leik­kaa­maan las­ten­sa hiuk­set it­se. Täl­le kom­men­til­le nau­roin kyl­lä ma­ke­as­ti. Mi­nun mie­les­tä­ni las­ten hius­ten leik­kaa­mi­nen on ihan nor­maa­lia, ei mi­kään köy­hyy­den merk­ki. Poh­din tätä asi­aa vii­mek­si, kun leik­ka­sin hiuk­set nel­jäl­tä po­jal­ta­ni. Mie­tin, tun­sin­ko it­se­ni köy­häk­si sii­nä lei­ka­tes­sa. Pa­rem­min­kin tun­sin it­se­ni rik­kaak­si. Mi­ten iha­nia poi­kia mi­nul­la oli sii­nä par­tu­roi­ta­vi­na!

Ku­lut­ta­mi­seen on lii­tet­ty eri­lai­sia ar­vo­poh­din­to­ja. Tuos­sa Yh­teis­hy­vän ku­lut­ta­mis­ta kos­ke­vas­sa ju­tus­sa tut­ki­ja Mik­ko Ku­ren­lah­ti sa­noo ku­lut­ta­juu­den ole­van us­kon­non kal­tai­nen il­miö. Hä­nen mu­kaan­sa ku­lut­ta­mi­nen on ko­ko­nais­val­tai­nen elä­män­kat­so­mus, ei­kä mi­ten­kään pin­nal­lis­ta. Eri ih­mi­sil­lä ar­vot kum­pu­a­vat kui­ten­kin eri läh­tö­koh­dis­ta. Me myös ko­em­me eri ta­voin asi­oi­ta. Jo­kin asia on toi­sil­le nor­maa­lia elä­mää, kun taas toi­sil­le köy­hyy­den merk­ki.

Raa­mat­tu ke­hot­taa mei­tä vil­je­le­mään ja var­je­le­maan maa­ta. Mi­nus­ta tämä on hyvä neu­vo, kun miet­tii omien han­kin­to­jen­sa tar­peel­li­suut­ta. Tu­le­vai­suus näyt­tää sil­tä, et­tä kai­kil­la meil­lä oli­si pa­ran­ta­mi­sen va­raa. Vaik­ka it­sel­lä ei käy­tet­tä­vis­sä ole­vaa ra­haa ole­kaan niin pal­jon, et­tä vaa­ra­na oli­si ku­lut­taa pal­jon tur­huu­teen, sil­ti jo­kai­sen kan­nat­taa poh­tia han­kin­to­jaan vä­hän tar­kem­min ja sy­väl­li­sem­min. On tär­keä muis­taa, et­tä ih­mi­si­nä olem­me ai­na sa­man ar­voi­sia, ei­kä ih­mi­sar­voa voi mää­rit­tää ajal­li­sen va­ral­li­suu­den pe­rus­teel­la.