Olem­me vai­mo­ni kans­sa jou­tu­neet muu­ta­man ker­ran ti­lan­tee­seen, jos­sa elä­mä on syys­tä tai toi­ses­ta näyt­tä­nyt ole­van suis­tu­mas­sa rai­teil­taan.

Yk­si täl­lai­nen oli, kun Suo­mi jou­tui suu­reen la­maan 90-lu­vul­la, ja mi­nul­ta meni työ­paik­ka. Vel­kai­ses­sa ta­los­sa asui mi­nun ja vai­mo­ni li­säk­si vii­si las­ta.

Mei­dän ei kui­ten­kaan tar­vin­nut kär­siä näl­kää ei­kä myy­dä asun­to­am­me. Yh­teis­kun­ta piti huol­ta mo­ni­lap­si­ses­ta per­hees­tä ja jär­jes­ti myös yli­mää­räis­tä kou­lu­tus­ta. Minä pää­sin aus­kul­toi­maan opet­ta­jak­si ja vuo­den pääs­tä töi­hin. Meil­le kävi hy­vin. Työt­tö­myys ei ol­lut edes ko­vin lei­maa­vaa poik­keu­sai­koi­na, jol­loin se ko­et­te­li mo­nia.

Myös vuo­si 2008 oli haas­ta­va. Minä sai­ras­tuin ke­sän alus­sa va­ka­vas­ti. Olin luul­ta­vas­ti niin kuor­mit­tu­nut, et­tä me­ne­tin työ­ky­ky­ni. Sai­ras­tu­mi­nen py­säyt­ti mi­nut huo­maa­maan, voi­sin me­net­tää elä­mäs­tä­ni kai­ken sen, mikä oli sii­hen as­ti ol­lut it­ses­tään sel­vää. Oli epä­sel­vää pys­tyi­sin­kö jat­ka­maan opet­ta­jan työs­sä­ni. Ta­val­li­ses­ta ar­jes­ta tuli ta­voit­teel­li­nen tila. On­nek­si pys­tyin saa­ma­ni hoi­don an­si­os­ta pa­laa­maan nor­maa­lis­ti töi­hin. Sel­vi­sin säi­käh­dyk­sel­lä.

Olen sai­ras­ta­nut vii­me vuo­si­na kak­si syö­pää. Vuo­den 2008 pe­lot ei­vät to­teu­tu­neet näis­sä­kään ti­lan­teis­sa. Työ­nan­ta­ja­ni ei ir­ti­sa­no­nut mi­nua, vaik­ka se oli­si il­mei­ses­ti ol­lut mah­dol­lis­ta jäl­kim­mäi­sen sai­rau­den pit­kä­ai­kai­suu­den vuok­si. Pys­tyim­me pi­tä­mään asun­tom­me. Jou­duim­me to­sin te­ke­mään vel­kaa sai­ras­te­lun vuok­si, mut­ta sen olem­me on­nis­tu­neet myö­hem­min mak­sa­maan pois.

On elä­mäs­säm­me ol­lut mui­ta­kin ko­et­te­le­muk­sia, mut­ta nämä ovat eh­kä ol­leet haas­ta­vim­mat ti­lan­teet. Ko­em­me, et­tä näis­sä­kin vai­heis­sa on ol­lut siu­naus mu­ka­na, kos­ka kai­kis­sa on käy­nyt lo­pul­ta hy­vin. Nämä ko­ke­muk­set ker­to­vat, et­tä elä­mä ei ole pro­jek­ti, jon­ka it­se suun­nit­te­lem­me ja joka sit­ten to­teu­tuu ai­ko­mus­tem­me mu­kai­ses­ti. Eli­no­lo­suh­teet muut­tu­vat, ja jou­dum­me so­peu­tu­maan uu­siin ti­lan­tei­siin.

Kun noi­ta vai­hei­ta muis­te­lee, huo­maa oman pie­nuu­ten­sa. Olem­me it­se­kin pon­nis­tel­leet, mut­ta yh­teis­kun­ta on aut­ta­nut joka ti­lan­tees­sa. Ju­ma­la on joh­dat­ta­nut mei­tä ja olem­me saa­neet kai­kes­ta huo­li­mat­ta elää rik­kaan elä­män.