Sii­tä tu­lee tänä vuon­na 28 vuot­ta ai­kaa, kun sei­soim­me äi­ti­ni kans­sa Maa­hei­mon ken­kä­kau­pas­sa va­lit­se­mas­sa mi­nul­le, tu­le­val­le eka­luok­ka­lai­sel­le lenk­ka­rei­ta kou­lua var­ten. Tar­jol­la oli ajan hen­keen so­pi­vas­ti pu­nai­sia ja si­ni­siä lenk­ka­rei­ta. Va­lit­sin pu­nai­set.

– Olet­ko ai­van var­ma? Si­nua saa­te­taan kiu­sa­ta kou­lus­sa pu­nai­sis­ta ken­gis­tä, äi­ti sa­noi.

Olin var­ma, ha­lu­sin pu­nai­set. Iloi­se­na ja reip­pain as­ke­lin kä­ve­lin 400 met­rin mat­kan kou­luun pu­nai­sis­sa ken­gis­sä­ni. Ei mi­nun tar­vin­nut kau­aa ol­la­kaan kou­lus­sa, kun jo en­sim­mäi­sen päi­vän jon­kun vä­li­tun­nin jäl­keen sain kuul­la ken­gis­tä­ni:

– Kat­to­kaa, Ar­tul­la on lik­ko­jen ken­gät, pu­nai­nen on lik­ko­jen väri!

– Mi­nul­la on pu­nai­set ken­gät, kos­ka sa­tun pi­tä­mään pu­nai­ses­ta vä­ris­tä, vas­ta­sin rau­hal­li­ses­ti.

Vai­ku­tin il­mei­ses­ti so­pi­vas­ti it­se­var­mal­ta ja sain ol­la sen jäl­keen rau­has­sa pu­nai­sis­sa ken­gis­sä­ni. Olin ol­lut niin au­tu­aan tie­tä­mä­tön täl­lai­ses­ta vä­ri­a­jat­te­lus­ta.

Pa­ri­kym­men­tä vuot­ta myö­hem­min sei­soim­me vai­mo­ni ja esi­koi­sem­me kans­sa Hel­sin­gin rau­ha­nyh­dis­tyk­sen etei­ses­sä. Heh­kuim­me en­sim­mäi­sen lap­sen tuo­maa on­nea, ja vai­mo oli löy­tä­nyt pit­käl­li­sen et­sin­nän tu­lok­se­na po­jal­lem­me fer­ra­rin­pu­nai­set sa­met­ti­hou­sut. Van­ha täti py­säh­tyi koh­dal­lem­me.

– Ai, se on jo noin iso, on­ko se tyt­tö vai poi­ka?

– Poi­ka­han tämä, ei­kö se näy jo vant­te­ras­ta ole­muk­ses­ta­kin?

– No si­tä­hän mi­nä­kin, mut­ta kun sil­lä on pu­nai­set hou­sut, niin ajat­te­lin, et­tä se on tyt­tö.

Ai­ka kul­kee, ih­mi­sen käyn­nis­tä kuus­sa tu­lee ai­na uu­si vuo­si­kym­men li­sää, tek­no­lo­gia ke­hit­tyy. Mut­ta ih­mis­mie­li, sen kä­sit­tä­mät­tö­miin lai­na­lai­suuk­siin ei tun­nu pää­se­vän kä­sik­si ei sit­ten mil­lään. En ole kek­si­nyt näil­le vä­ri­koo­deil­le se­li­tys­tä, en vaik­ka mi­ten miet­ti­sin.

Oli­ko jos­kus ken­ties joku suu­ri ko­kous, jo­hon kut­sut­tiin kaik­ki maa­il­man ih­mi­set päät­tä­mään vä­reis­tä? Ja ko­kous päät­ti: mie­hil­le si­ni­nen, nai­sil­le pu­nai­nen, mie­hil­le vih­reä, nai­sil­le kel­tai­nen... Vai pi­tää­kö men­nä ihan Aa­ta­miin ja Ee­vaan saak­ka? Ja­koi­vat­ko he kii­rees­ti kas­vien leh­tiä vä­rien mu­kaan toi­sil­leen huo­ma­tes­saan ole­van­sa alas­ti? Toi­saal­ta asia ei tun­nu ole­van sit­ten­kään ko­vin van­ha. Kat­sel­les­sa­ni iso­van­hem­pie­ni nuo­ruu­des­sa otet­tu­ja va­lo­ku­via näen niis­sä lä­hin­nä tum­miin pu­keu­tu­nei­ta ih­mi­siä.

Vä­rien lai­na­lai­suut­ta miet­ties­sä ta­ju­aa ih­mi­sen ka­te­go­ri­soi­van ja tur­val­li­suus­ha­kui­sen luon­teen ole­van meis­sä kuin syn­nyn­näi­se­nä omi­nai­suu­te­na. Sa­mal­la se ker­too sii­tä, mi­ten tuo­re kä­si­te lap­suus oi­ke­as­taan on. Vaik­ka maa­il­ma tun­tuu päi­vä päi­väl­tä yhä avoi­mem­mal­ta ja ava­ra­kat­sei­sem­mal­ta, luo­ki­tel­laan eteen tu­le­via pie­niä olen­to­ja yhä no­pe­as­ti nip­puun pääl­lä ole­vien vä­ri­sä­vy­jen pe­rus­teel­la. Jos jos­kus jou­tuu miet­ti­mään jon­kun su­ku­puol­ta, voi mää­rit­te­lys­sä lo­pul­ta on­nis­tut­tu­aan mel­kein huo­kais­ta hel­po­tuk­ses­ta: tun­nis­tin!

Esi­kois­poi­kam­me ol­les­sa kol­mi­vuo­ti­as ihas­tui hän jos­ta­kin syys­tä kaik­keen, mikä oli pink­kiä. Kat­soim­me tou­hua hu­vit­tu­nei­na: ja­has, täl­lai­nen kau­si sit­ten. Erää­nä päi­vä­nä pink­ki muki ei ko­to­na kel­van­nut­kaan, ei sit­ten ol­len­kaan. ”Mut­ta tä­mä­hän on si­nun lem­pi­mu­ki­si!” Ehei, ei enää, Em­ma ja Sil­via oli­vat päi­vä­ko­dis­sa opas­ta­neet, et­tä pink­ki kuu­luu vain ty­töil­le. Vai­mo her­mos­tui ja oli vi­hai­se­na jo kam­pe­a­mas­sa päi­vä­ko­din nu­me­roa soit­taak­seen pari va­lit­tua sa­naa, mut­ta kes­kus­tel­tu­am­me an­noim­me asi­an ol­la. Vaik­ka poi­ka oli­kin hai­ke­an oloi­nen, oli hän sil­ti sel­ke­äs­ti ihan tyy­ty­väi­nen tul­tu­aan nor­mi­te­tuk­si.

Ih­mi­set muut­ta­vat toi­min­ta­ta­po­jaan usein vas­ta sään­tö­jen ja lain edes­sä. La­kia oi­keu­des­ta va­li­ta vä­re­jä il­man so­si­aa­li­sia pai­nei­ta tus­kin sää­de­tään lä­hi­vuo­si­na. Raa­ma­tus­sa kris­tit­ty­jä ke­ho­te­taan usein kat­so­maan tai­vaan lin­tu­ja. Kä­vi­si­kö se oh­jeek­si meil­le täs­sä­kin asi­as­sa? Kun kat­son tai­vaal­le, huo­maan, et­tä kyl­lä, ne vä­rik­käim­mät su­lat ovat useim­mi­ten niil­lä koi­rail­la.