Helsingin Sanomat sen tiesi kertoa 30. lokakuuta: väsymys vaivaa pienten lasten vanhempia! Uutinenhan se tietysti nyt kaikille oli, kun kerran oikein lehdessäkin sanottiin niin. Mutta asia on tärkeä. Pärjäämisen kulttuurissa eteenpäin mennään hammasta purren, koska aina on menty. Onneksi avuksi on tullut 2000-luku ja ajatus siitä, että omista voimavaroista kannattaa huolehtia.
Mutta mikä niitä pienten lasten vanhempia sitten väsyttää? Tämä harmaa marraskuu – vai vanhemmuus ja ne pienet lapset? Viitisen vuotta sitten istuimme vaimon kanssa iltapalapöydän ääressä. Luimme kumpikin, minä jotain romaania ja vaimo lehteä. Oli hiljaista ja rauhallista, ja kesällä syntyvä esikoisemme vaikutti ainoastaan vaimon vatsassa. Ja yhtäkkiä, siinä kaiken tavanomaisuuden keskellä tajusin kirkkaasti, että elimme perheemme historiassa yhden vaiheen lopun alkua. Muutaman kuukauden päästä meitä olisi kolme, kahden aikuisen hiljainen talous muuttuisi lapsiperheen taloudeksi. Ja tuo tavanomainen iltamme oli niitä viimeisiä iltoja kahdestaan, seuraavat olisivat tiedossa ehkä kahdeksantoista vuoden päästä. Sanoin ajatukseni ääneen, ja mietiskelimme asiaa.
Eikö se ole niin, että pienten lasten vanhempien arki on yhtä työntäyteistä kuin muillakin? On työntekoa ja vapaa-aikaa, on ruoanlaittoa, pyykinpesua ja siivoamista. On harrastuksia ja harrastamattomuutta, kaupassakäyntiä ja aika varattuna parturille kello 15.00. Erona lapsettomien arkeen on oikeastaan ainoastaan se, että liki jokaisessa toimenpiteessä toisessa jalassa roikkuu yksi, toisessa toinen ja kädessä kolmas – omia rakkaita lapsia kaikki. Leikkiväthän lapset toki ja nukkuvat päiväunta ja ovat omissa oloissaankin, mutta ainakin meillä kaikki tämä tapahtuu siellä missä vanhemmat ovat. Lapsen kymmenen minuuttia on aivan eri mitta kuin aikuisen kymmenen minuuttia. Ja valitettavan usein hiljaisuus tarkoittaa sitä, että jotain pahaa on tapahtumassa. ”Iskä, tule katsomaan miten paljon vettä!” Tullessani kotiin töistä huomiotani odottaa koko kolmikko ja heidän äitinsä siihen vielä päälle. Kaikilla on tärkeää kerrottavaa, ja kilpailu huomiostani on kovaa.
Kotitöiden nautinnollisuus kärsii lapsiperheessä toisinaan herkästi inflaation. Ruoanlaitto, pyykkääminen ja jopa siivoaminen on ihan mukavaa, kun sitä saa tehdä rauhassa. Hektisimpinä päivinä jokainen toimenpide keskeytyy ja pitää keskeyttää. Yhdellä valuu nenä, toinen huutaa nälkäänsä, kolmas tiedottaa hajullaan tarvitsevansa pikaista huoltoa. Yksi haluaa sadulle lukijan, toinen pikkulegoautolleen kokoajan, ja voi miten herttaista, pienin on löytänyt tiensä kukkaruukulle! Ja samalla hellalla käryää jauheliha, pyykkikone piippaa valmiustilaansa ja kännykkä soittaa operaattorin valitsemaa taukomusiikkia kaiuttimella – odotan, josko vihdoin saisin kaipaamaani asiakaspalvelua seisomatta luuri korvalla koko ajan. Ja taas koko rumba pyörähtää alusta. Ja lapsia on siis vain kolme.
Kun päivän kiireet ovat ohitse, lapset nukutettu, alkaa se paljon puhuttu ”oma aika”. Siis mikä? No se tunti tai pari lasten ja oman nukkumaanmenon välillä, jolloin pitäisi ehtiä hoitaa kuntoon kaikki keskeneräinen, lukea sähköpostia, keskustella puolison kanssa elämästä. Ja kun väsyneenä kellahtaa vuoteeseen, on ainoa ajatus tankata unta palloon niin paljon kuin pystyy, sillä yön kulusta ei ole siinä vaiheessa mitään takuuta. Syväkin uni katkeaa nopeasti, kun tarve niin vaatii. Yhtä syötetään, toisen hengenahdistusta helpotetaan babyhalerilla, kolmatta käytetään pissalla. Lasten ollessa sairaana yö ei ole mikään odotettu juttu, kun uni katkeaa jatkuvasti. Kerran erään väsyttävimmän yön istuin unessani bussissa ihmetellen outoa hajua. Sitten havahduin hereille ja huomasin piteleväni kädessäni käytettyä vaippaa. Jäin miettimään, mitä illalla olinkaan oikeasti pudottanut piharoskikseen.
Seison nuutuneena aamulla koulun kopiokoneen äärellä. Kollega laskee kätensä harteilleni. ”Kun tuota vaihetta elää, se tuntuu loputtomalta. Jälkikäteen hoksaa, miten yksinkertaista kaikki oli, kun lapset olivat lähellä. Nyt on paljon suurempi huoli, kun ei tiedä missä ne kulkevat.” Esimies lohduttaa: ”Tiedätkö, kaikki on paljon helpompaa, kun ne ovat tuossa käden ulottuvilla.”
Koska lehtikin sen tietää kertoa, emme ole yksin asian kanssa. Kun väsymystään sanoittaa ääneen, löytyy avuksi ehkäpä myös kaivattua huumoria. Ja jos ensi yönä valvon, laitan käteni ristiin ja laitan esirukouspyyntöni eteenpäin kaikkien, niin lasten kuin vanhempienkin, puolesta.
Väsynyttä minä juotan, nääntyneen minä ravitsen (Jer. 31:25).
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys