Sun­nun­tai­aa­mu. Is­tun keit­ti­ön­pöy­dän ää­res­sä. Syy­sau­rin­gon väl­keh­ti­vät sä­teet leik­ki­vät sei­näl­lä. Talo nuk­kuu, on hil­jais­ta ja rau­hal­lis­ta. Aa­mu­leh­den ää­rel­le ki­pu­aa myös uni­nen 3-vuo­ti­as. Si­vu­jen kään­te­ly joh­taa mei­dät syy­ri­a­lais­ten, ke­mi­al­lis­ten asei­den tap­pa­mien poi­kien ku­van ää­rel­le.

– Isi kat­so, lap­set nuk­kuu, on­ko ne niin vä­sy­nei­tä?

äkil­li­ses­sä kii­tol­li­suu­den­tun­tees­sa ru­tis­tan ra­kas­ta­ni tiu­kas­ti. Si­li­tän pos­kea, suo­rin vaa­le­an tu­kan ohui­ta hai­tu­via ja pu­ris­tan vie­lä­kin tiu­kem­min sy­lii­ni.

Syyl­li­syys vil­kut­taa kii­tol­li­suu­den lo­mas­ta. Vii­mek­si ei­len her­mos­tuin. Oli le­vi­tet­ty kaik­ki mah­dol­li­set ja mah­dot­to­mat le­lut, mut­ta kor­jaa­mi­sen ajan­koh­ta­na lat­ti­al­la le­lu­ja la­jit­te­li leik­ki­jöi­den si­jaan leik­ki­mis­tä pyyk­kis­how'n ta­kia väl­tel­lyt isä. Et­te­kö te iki­nä opi?

Las­ten­kas­va­tus pa­laut­taa oman osaa­mi­sen joka päi­vä sin­ne jon­ne­kin vuo­sia esi­kou­lua alem­mil­le ta­soil­le. Jut­te­len tut­ta­van kans­sa, jon­ka ta­val­li­sen nä­köis­tä lap­suut­ta olen jos­kus seu­ran­nut si­vus­ta. Nyt hän käy te­ra­pi­as­sa, tie­dät­hän, lap­suus. Toi­nen pur­kaa te­ra­pi­as­sa äi­ti­suh­det­taan, kol­mas isä­suh­det­taan. Kau­hun­se­kai­sin tun­tein aloi­tan kai­ken jäl­leen alus­ta.

– Lap­set, tul­kaa­pas tän­ne, nyt lu­e­taan kir­ja.

Ko­din­hoi­to­huo­nees­ta kuu­luu nau­run­re­mak­kaa ja ve­den­lois­ket­ta.

– Ai, te ai­heu­tit­te ai­no­as­taan ve­si­va­hin­gon, no ei sii­nä mi­tään, sel­lais­ta­han sat­tuu.

Sei­son päi­vä­ko­din pi­hal­la. Sy­lis­sä­ni kau­laa­ni pu­ris­taa kuu­si­vuo­ti­as, pai­ta­ni al­la sy­dän­tä­ni viil­tä­vä tus­ka. On vain osat­ta­va pääs­tää ir­ti – mei­dän mo­lem­pien.

– Mik­si sun pi­tää men­nä töi­hin?

Mi­nul­la on kii­re, mut­ta syyl­li­syy­den­tun­ne pi­tää kii­ret­tä pih­deis­sään. Opet­ta­ja­na olen näh­nyt näi­tä hy­väs­te­jä lu­ke­mat­to­mia. Hy­myil­len tien­nyt nii­den het­kel­li­syy­den: ai­kuis­ten kai­kot­tua nä­kö­pii­ris­tä lap­set ko­ko­a­vat it­sen­sä häm­mäs­tyt­tä­vän no­pe­as­ti ja osaa­vat it­se­näi­sen toi­min­nan kuin van­hat te­ki­jät. Oven sul­keu­dut­tua ta­ka­na­ni sei­son pi­han aa­mu­vii­ley­des­sä ja pyy­hin sil­mä­kul­mi­a­ni.

Omien tun­tei­den ka­na­voin­ti las­ten näh­den on häm­men­tä­vää. Toi­saal­ta ha­lu­ai­si va­laa lap­seen luot­ta­mus­ta säi­lyt­tä­mäl­lä ti­lan­tees­sa kuin ti­lan­tees­sa reip­paan vii­le­än asen­teen: luo­tan si­nuun ja sii­hen, et­tä sel­vi­ät. Toi­saal­ta ha­lu­ai­si näyt­tää sen toi­sen­kin puo­len: ra­kas­tan si­nua niin pal­jon, et­tä tus­ka­si tun­tuu omal­ta­ni. Kas­va­tu­sop­paat muis­tut­ta­vat mei­tä van­hem­pia tun­teis­ta ja nii­den ka­na­voin­nis­ta. To­sie­lä­män ti­lan­teis­sa riit­tä­mät­tö­myys omis­sa na­hois­sa py­sy­mi­seen kas­vat­taa vä­lil­lä ha­lua käyt­tää op­pai­ta ka­lan kää­re­pa­pe­rei­na. Ei, en pys­ty. En sit­ten mil­lään.

YK:n yleis­ko­kouk­sen aloi­te syn­nyt­ti vuon­na 1954 kan­sain­vä­li­sen las­ten oi­keuk­sien ju­lis­tuk­sen. Suo­mes­sa päi­vä mer­kit­tiin Suo­men Uni­ce­fin aloit­tees­ta ka­len­te­rei­hin 1990-lu­vul­la ni­mel­lä las­ten­päi­vä. Aluk­si ajan­koh­ta­na oli lo­ka­kuun en­sim­mäi­nen maa­nan­tai, mut­ta vuo­des­ta 2002 läh­tien päi­vää on vie­tet­ty 20. mar­ras­kuu­ta ni­mel­lä Lap­sen oi­keuk­sien päi­vä. Tänä vuon­na päi­vän tee­ma­na on ilol­la kas­vat­ta­mi­nen. An­ne­taan yh­des­sä ai­kaa lap­sel­le ja kas­va­tuk­sel­le – jo­kai­nen meis­tä kas­vat­taa omal­la esi­mer­kil­lään ja ilol­la!

Bus­si­py­sä­kin mai­nok­ses­sa kak­si vä­ri­käs­pyrs­töis­tä me­ren­nei­toa is­tuu ki­vel­lä vil­kut­ta­mas­sa tu­tul­la lo­gol­la va­rus­te­tul­le lai­val­le.

– Is­kä, mik­si lai­vat ei­vät tör­mää me­ren­nei­toi­hin?

Niin­pä, mik­sen tul­lut tuo­ta it­se aja­tel­leek­si. Lap­sen elä­mäs­sä fak­ta ja fik­tio se­koit­tu­vat, mah­dol­li­sen jou­kos­sa on ai­na mah­do­ton­ta. Sa­maa aja­tuk­sen­kul­kua ha­lu­ai­si mu­kaan omaan kas­vat­ta­mi­seen­sa. Omat ja it­sel­le tär­ke­ät ra­jat, sään­nöt ja mää­räyk­set ovat lap­sen maa­il­mas­sa ver­rat­ta­vis­sa nii­hin me­ren­nei­toi­hin, jot­ka luis­kah­ta­vat lai­van tiel­tä pois.

– Eh­kä ne me­ren­nei­dot ui­vat ai­van omil­la ve­sil­lään ei­vät­kä koh­taa nii­tä lai­vo­ja kuin jos­kus ai­van va­hin­gos­sa?

Kir­joi­tuk­ses­sa on käy­tet­ty läh­tee­nä Suo­men Uni­ce­fin net­ti­si­vu­ja: www.uni­cef.fi