Uu­den vuo­den al­ku tuo mu­ka­naan hyy­tä­vät pak­ka­set ja pos­ti­laa­ti­kon poh­jal­ta löy­ty­neen kir­jeen. Kir­jees­sä on ope­tus­vi­ras­ton lei­ma ja se työn­ne­tään au­to­maat­ti­ses­ti mi­nun pi­noo­ni. Pää­tel­mä on vää­rä: kir­jeen si­säl­tö kos­kee esi­kois­tam­me. Luen kir­jet­tä my­kis­ty­nee­nä: ter­ve­tu­loa esi­o­pe­tuk­seen!

Kyl­lä­hän tä­hän on va­rau­dut­tu. Kun esi­koi­nen tyt­tä­rem­me syn­ty­män jäl­keen jäi äi­tin­sä kans­sa ko­tiin, hän il­moit­ti, et­tä me­nee seu­raa­vak­si sit­ten esi­kou­luun.

– Mä olen jo käy­nyt tar­han!

Kol­mi­vuo­ti­aan pää­tel­mäk­si ai­ka kaik­ki­voi­pa, mut­ta vas­ta­si häm­mäs­tyt­tä­väs­ti to­tuut­ta. Tar­haan ei tar­vin­nut enää men­nä, sil­lä vau­vo­ja tuli vie­lä li­sää.

Omien las­ten vai­vih­kai­nen kas­va­mi­nen on yh­tä ai­kaa toi­vot­tua ja odo­tet­tua ja sa­mal­la val­ta­van hai­ke­aa. Ruuh­ka­vuo­sis­sa pai­na­es­sa py­säh­ty­mi­sen paik­ko­ja on va­li­tet­ta­van har­voin. Is­tun esi­o­pe­tus­pää­tös kä­des­sä­ni etei­sen lat­ti­al­la, tui­jo­tan haa­la­ri­ri­vis­töä. Siis ei ole tot­ta, äs­ken ve­din hä­nel­le tuo­ta sa­teen­kaa­ren­vä­ris­tä haa­la­ria pääl­le, is­tu­tin pulk­kaan ja juok­sin lumi pöl­ly­ten koh­ti päi­vä­ko­tia. Jos­sain vai­hees­sa pulk­ka tun­tui omi­tui­sen tyh­jäl­tä: lap­si oli pu­don­nut jo edel­li­ses­sä kort­te­lis­sa. Is­tui han­gel­la ja nau­roi osin ham­paat­to­mal­la suul­laan. It­se en jär­ky­tyk­sel­tä­ni ky­en­nyt aluk­si nau­ra­maan, mut­ta hel­po­tus ja huo­li pur­kau­tui­vat ha­lauk­sen mu­ka­na.

Sa­teen­kaa­ren­vä­rit vaih­tui­vat kel­tai­seen, kun lai­hat nil­kat al­koi­vat nä­kyä lii­kaa haa­la­rin lah­kees­ta. Kel­ta­haa­la­ri­nen kat­se­li bus­sis­sa, kun vaih­doin ne­nää­ni sen sa­teen­kaa­ren­vä­ri­sen uu­den omis­ta­jan kans­sa.

– Is­kä, älä viit­si, ih­mi­set kat­so­vat!

Pai­noin kat­see­ni bus­sin lat­ti­aan. Kun van­hem­pa­ni saa­pui­vat myö­häs­sä kon­fir­maa­ti­o­kirk­koo­ni ja et­si­vät ai­ka näyt­tä­väs­ti va­pai­ta paik­ko­ja, pää­tin, et­ten iki­nä ai­heut­tai­si hä­pe­ää lap­sel­le­ni. Täs­sä minä is­tuin ne­li­vuo­ti­aan kans­sa ja tu­lin jo tuo­mi­tuk­si. Mut­ta eh­kä hän vie­lä jos­kus ym­mär­tää.

Kel­tai­nen haa­la­ri vaih­tui vih­re­ään. Vih­re­ä­haa­la­ri­nen is­tuu sau­nas­sa vie­res­sä­ni lai­hat har­ti­at ly­sys­sä.

– Ote­taan­ko me is­kä vie­lä yk­si löy­ly?

Suu al­kaa ol­la uu­del­leen ham­paa­ton. Huo­maan pöy­däl­lä ve­ri­sen ta­lous­pa­pe­rin­pa­lan ja nak­kaan sen enem­piä ajat­te­le­mat­ta ros­kik­seen.

– Is­kä, olet­ko näh­nyt mun ham­mas­ta, ai­on lait­taa sen tyy­nyn al­le ja ham­mas­kei­ju tuo sin­ne kak­si eu­roa sit­ten!

Rii­pai­se­vas­sa syyl­li­syy­den­tun­nos­sa kai­ve­len epä­toi­voi­ses­ti ros­kis­ta, mut­ta ta­lous­pa­pe­ri ham­pai­neen on upon­nut sen sy­vyyk­siin.

– Ei se hait­taa, kyl­lä se ham­mas­kei­ju var­mas­ti tie­tää et­tä mul­ta on ir­ron­nut se ham­mas.

Ja kei­ju­han tie­tää, tot­ta kai. Mut­ta il­lal­la kei­ju on niin vä­sy­nyt, et­tä unoh­taa koko asi­an. Elä­mäs­sä tai­taa kei­juil­la­kin ol­la jos­kus lii­kaa huo­lia sii­pien­sä pai­no­na. Aa­mul­la tyy­ny­na­lus on tyh­jä. Vih­re­ä­haa­la­ri­nen sei­soo sän­kyn­sä vie­res­sä ty­per­ty­nee­nä. On­nek­si kei­ju sen­tään äly­si jät­tää jo­tain isän tas­kuun, on­han se var­mem­pi paik­ka kuin tyy­ny­na­lus. Yk­si as­kel pääs­tään taas eteen­päin.

Is­tun etei­sen lat­ti­al­la. Haa­la­rei­ta ei ole enää tu­los­sa li­sää. Vai­mon mie­les­tä esi­kou­lu­lai­nen on ai­van lii­an van­ha käyt­tä­mään haa­la­rei­ta, ul­ko­hou­sut ja tak­ki ovat toi­mi­va yh­dis­tel­mä. Mut­ta, aloi­tan epä­toi­voi­se­na, minä olin yli­o­pis­tos­sa kun sain vii­mei­sen haa­la­ri­ni. Mikä eri­koi­sin­ta, sii­hen om­mel­tiin paik­ko­ja en­nen kuin rei­kiä oli edes tul­lut. Mut­ta asi­as­ta ei edes kes­kus­tel­la, vih­reä jää vii­mei­sek­si. En­si vuon­na sil­le on jo uu­si käyt­tä­jä. Ny­ky­ään teh­dään myös jo­tain hy­vää ja kes­tä­vää, tämä haa­la­ri­merk­ki on hy­väk­si to­det­tu ja pe­rin­tö­jär­jes­tys mää­ri­tel­ty.

Kat­se­len esi­o­pe­tus­pää­tös­tä. Näi­tä siir­ty­miä on tu­los­sa li­sää ja li­sää, se on elä­män­kul­kua se. Ni­pis­tän it­se­ä­ni: jos mie­tin elä­mää tämä pa­pe­ri kä­des­sä, mi­ten­kö­hän suh­tau­dun, kun luu­kus­ta ko­lah­taa pal­ve­luk­see­nas­tu­mis­mää­räys. Pis­tän kir­jeen kuo­reen.

Erää­nä il­ta­na tu­lem­me myö­hään ky­läs­tä. Las­ten nuk­ku­maan­me­no­ai­ka on men­nyt me­no­jaan. Näis­sä ti­lan­teis­sa tun­nen it­se­ni su­per­te­hok­kaak­si. Työs­sä­ni or­ga­ni­soin­ti­tai­to on ke­hit­ty­nyt sii­hen pis­tee­seen, et­tä nel­jän na­pe­ron vaat­tei­den­vaih­to, ham­pai­den­pe­su ja sän­kyyn lait­to su­juu kä­den kään­tees­sä. Kii­rees­sä saat­taa sit­ten ai­kui­nen lait­taa asi­oi­ta vää­rään ar­vo­jär­jes­tyk­seen. Vih­re­ä­haa­la­ri­nen nyyh­käi­see huo­nees­saan. Voi ei, kas­vu­ki­pu­ja meil­lä kai­kil­la, ajat­te­len ovea ava­tes­sa­ni.

– Is­kä, niin sitä minä vaan, et­tä sinä unoh­dit il­ta­ru­kouk­sen.