Avaan ko­din ul­ko-oven. Etei­sen tuo­lil­la on avat­tu vaip­pa­pa­ket­ti. Pi­a­no­tuo­lil­la on äi­din pit­kät vil­la­su­kat.

– äi­ti, minä tu­lin!

äi­ti is­tuu olo­huo­nees­sa pyö­rä­tuo­lis­sa. Pai­noa on taas läh­te­nyt pa­rin päi­vän si­säl­lä. Kas­vot ovat kal­pe­at, mut­ta sil­mis­sä käy sen­tään vi­lah­dus.

– No kiva, kun tu­lit!

Sit­ten äi­ti on hil­jaa ja sil­mien pil­ke on jos­sain pois­sa.

– Mi­tes olet jak­sel­lut, minä ky­syn, vaik­ka nä­en­kin sen pääl­le­päin.

– Ihan kii­tos hy­vin, äi­ti sa­noo.

Si­li­tän äi­din har­ti­oi­ta, hie­roa nii­tä ei saa, sil­lä syö­pä saat­taa vil­liin­tyä. Se on­kin ai­noa vil­li asia, jota äi­dil­le voi­si ta­pah­tua. äi­din iho näyt­tää kui­val­ta, ja lu­paan ras­va­ta sitä.

–Tie­dät­kö, olen odot­ta­nut, et­tä tu­let lait­ta­maan ras­vaa, äi­ti sa­noo ja mi­nua al­kaa it­ket­tä­mään.

Sit­ten äi­ti on jäl­leen pois­sa.

Sai­raus­vii­kot ovat eri­lai­sia. Isä on läh­dös­sä hau­ta­jai­siin, olen lu­van­nut tul­la äi­ti-vah­dik­si ko­tiin. En muis­ta, mil­loin olen vii­mek­si nuk­ku­nut van­hem­pie­ni ma­kuu­huo­nees­sa. äi­ti kuor­saa kuin si­sa­re­ni rot­t­wei­ler. Mut­ta kuor­saus on elä­män ää­ni. He­rääm­me kah­dek­sal­ta, kum­pi­kin ihan elos­sa.

– Nu­kuit­kin ai­ka pit­kään, minä sa­non.

– Niin nu­kuin, ja hy­vin nu­kuin­kin, äi­ti sa­noo.

Sit­ten hän on jäl­leen pois­sa.

Isä on in­nois­saan: on äi­ti tä­nään syö­nyt, pe­rä­ti nel­jä lu­si­kal­lis­ta li­ha­lien­tä!

– äi­ti, jos kiel­täy­dyt syö­mäs­tä, niin mei­dän pak­ko vie­dä sut sai­raa­laan ja lait­taa let­kul­la ruo­kaa suo­raan ma­haan!

äi­ti kat­soo mi­nua kuin ker­to­es­saan sa­lai­suu­den.

– Tie­dät­kö, mi­nua on pit­kään uh­kail­lut mies, joka ai­koo lait­taa mi­nul­le sen me­hu­let­kun.

Mei­dän ih­met­te­lym­me ei au­ta, äi­ti on jäl­leen pois­sa.

äi­ti pu­huu ruot­sia. Lap­suu­den kie­li tun­tuu kai tur­val­li­sel­ta. Mi­nä­kin pu­hun sit­ten ruot­sia. äi­ti kor­jaa kie­li­op­pi­vir­heen, se tun­tuu yl­lät­tä­en hy­väl­tä. Pu­he­lin soi, äi­din veli soit­taa. Veli, jon­ka kans­sa hän on ai­na ju­tel­lut ruot­sik­si. Ruot­sin­kie­li­nen puhe toi­ses­sa pääs­sä hy­myi­lyt­tää äi­tiä.

– Det är in­te fir­man här, äi­ti sa­noo pu­he­li­meen.

Tot­ta se on­kin, ei meil­lä ole muu­ta yri­tys­tä kuin sel­vi­tä päi­väs­tä toi­seen. Jos­sain vai­hees­sa pu­he­li­men luu­ri siir­re­tään kä­tee­ni. Eno­ni on kau­huis­saan – äi­ti on pois­sa.

Avai­len olo­huo­nees­sa ään­tä­ni.

– äi­ti, olen me­nos­sa esiin­ty­mään Jo­sef-pi­a­nis­ti­ni 40-vuo­tis­tai­tei­li­ja­juh­laan. Lau­lan siel­lä kah­dek­san Me­ri­kan­non lau­lua!

Ka­jau­tan mal­li­suo­ri­tuk­sek­si pät­kän lau­lus­ta ”Laa­tok­ka, kar­ja­lan meri”.

– Jos et sä koh­ta lo­pe­ta tota lau­la­mis­ta niin mä mot­ta­sen sua, äi­ti sa­noo.

Nau­ram­me isän kans­sa kip­pu­ras­sa: noin suo­raa pa­lau­tet­ta ei voi saa­da kel­tään muul­ta! Mut­ta äi­ti on jäl­leen men­nyt pois.

Sit­ten ker­ran äi­ti läh­tee ko­ko­naan pois. Val­ko­pu­kui­set hoi­ta­jat kan­ta­vat äi­din reip­pail­la kä­si­var­sil­laan ulos ta­los­ta. Ko­ti­sai­raa­la ha­kee ki­pu­pum­pun ja sän­gyn, ko­ti­sai­raan­hoi­to vai­pat ja pe­su­kin­taat. äi­ti pis­te­tään val­koi­seen ark­kuun, jos­sa on hap­su­ja ja äi­tien­päi­vä­ruu­su lii­te­tään äi­din kä­sien vä­liin. Lau­lam­me äi­din toi­ve­vir­ret ja syöm­me stro­ga­nof­fia, joka pa­hak­si on­nek­si lop­puu kes­ken.

Nyt äi­ti on ko­ko­naan pois­sa, vai on­ko sit­ten­kään? Päi­vit­täin etee­ni ti­pah­te­lee va­lo­ku­via, kort­te­ja, muis­ti­lap­pu­ja: kaik­ki äi­din jäl­kiä siel­lä ja tääl­lä. Vii­koit­tain koh­taan ih­mi­siä, joil­la on jo­tain ker­rot­ta­vaa äi­dis­tä. Ja on­pa äi­tiä näh­ty­kin enem­män kuin mo­niin viik­koi­hin, mil­loin Loh­jal­la pyö­räi­le­mäs­sä kes­kus­tas­sa ja mil­loin Gar­da-jär­vel­lä mat­kus­ta­mas­sa si­sä­ve­si­a­luk­sel­la. Ja kas, tuos­sa­han hän jo­not­taa Itä­kes­kuk­sen Pen­ti­kin jo­nos­sa kort­ti­ni­vas­ka kä­des­sään. Kään­ty­es­sään hä­nen kas­von­sa ovat kui­ten­kin vie­raat, ilo­ni muut­tuu häm­men­nyk­sek­si.

– Teil­lä on nyt äi­ti tal­lel­la, sa­noo tut­ta­va mi­nul­le. Niin on, ajat­te­len. Hän on men­nyt pois, mut­ta tun­tuu kuin hän yhä oli­si tääl­lä. Kii­tos, äi­ti, et­tä olit!