Ma­kaan kita au­ki ham­mas­lää­kä­rin tuo­lis­sa. Ham­paas­ta on ir­ron­nut mui­nai­nen paik­ka, ja suu tun­tui ou­don tyh­jäl­tä il­man sitä. Nyt suu ei ole enää tyh­jä, inst­ru­ment­tia inst­ru­men­tin pe­rään tun­kee si­sää­ni. Ja juu­ri kun kaik­ki imu­rit, va­nut ja po­ra­ko­neet on saa­tu pai­kal­leen, kek­sii ham­mas­lää­kä­ri al­kaa ky­se­le­mään työs­tä­ni. Sii­nä­pä sit­ten ker­rot, mil­lais­ta on hou­ku­tel­la kuut­ta­tois­ta 8-vuo­ti­as­ta poi­kaa kouk­ku­virk­kauk­sen sa­loi­hin. On­nek­se­ni ta­ka­ham­pai­den vä­liin juut­tu­nut ka­nan­pa­la siir­tää lää­kä­rin mie­len­kiin­non puo­leen­sa. Ham­mas­hoi­ta­ja kään­tää ra­di­o­ta ko­vem­mal­le. Vä­sy­neen ala­ku­loi­nen ää­ni vai­ke­roi ra­di­on syö­ve­reis­tä: ”Pysy ai­na pik­ku­vel­je­nä, ja lin­tu­na, älä kos­kaan mie­his­ty.” Pik­ku­vel­jeys! Hoi­to­hen­ki­lö­kun­ta jat­kaa työs­ken­te­ly­ään, minä mat­kaa aja­tuk­sii­ni.

Pik­ku­vel­jet – tie­dät­te­hän ih­mis­tyy­pin, pie­niä ute­li­ai­ta ih­mi­siä ai­na vää­räs­sä pai­kas­sa vää­rään ai­kaan. Kor­va kiin­ni sul­je­tun huo­neen oves­sa kuun­te­le­mas­sa, kun kes­kus­te­let ys­tä­vä­si kans­sa hen­ki­lö­koh­tai­sia asi­oi­ta­si. Myö­hem­min joku ker­ro­tuis­ta sa­lai­suuk­sis­ta saat­taa ol­la ylei­ses­ti muun per­heen tie­dos­sa päi­väl­lis­pöy­däs­sä, ja tie­to­vuo­ta­ja is­tuu lau­pi­as il­me kas­voil­laan lu­si­koi­mas­sa keit­to­aan.

Pik­ku­vel­jet, nuo äi­tien sy­dä­na­lo­jen hei­kot koh­dat. Saa­vat herk­ku­ja ti­lan­teis­sa, jois­sa kym­me­nen vuot­ta ai­em­min syn­ty­neet ei­vät oli­si nii­tä kos­kaan an­sain­neet. Me­ne­vät myö­hem­min nuk­ku­maan kuin vas­taa­vas­sa iäs­sä ol­leet 15 vuot­ta ai­em­min. Ve­tä­vät vain sää­lit­tä­vän il­meen kas­voil­leen, ja äi­din kuk­ka­ros­ta löy­tyy ole­mat­to­maan­kin tar­pee­seen raha. Hä­vy­tön­tä! Ja äi­dit, nuo hy­väk­käät! Kie­mur­te­le­vat ti­lan­teis­ta ulos, sil­lä ajat ovat muut­tu­neet, ta­lous­ti­lan­ne ko­hen­tu­nut ja niin pois­päin. Mut­ta kun äi­tien val­vo­vat sil­mät vain kat­so­vat muu­al­le, saa­vat pik­ku­vel­jet kuul­la kun­ni­an­sa. Ja op­pi­vat läk­syn­sä var­mas­ti sen jäl­keen.

Per­he­hie­rar­ki­as­sa pik­ku­vel­jet kuu­lu­vat luon­nol­li­ses­ti tai­pu­mus­ten­sa ja ikä­vuo­sien­sa vuok­si ihan ”alim­paan luok­kaan”. Jos van­hem­pien kas­va­tu­si­han­teet ovat vuo­si­kym­men­ten ai­ka­na ra­pis­tu­neet ja haih­tu­neet ole­mat­to­miin, jat­ka­vat si­sa­ruk­set au­liis­ti tätä teh­tä­vää. Neu­vo­ja sa­te­lee ja ko­ke­muk­sen ää­ni pu­huu ja kuu­luu. ”Si­nun iäs­sä­si minä jo” on eri­no­mai­nen al­ku, ja to­den tot­ta var­mas­ti­kin ai­noa oi­kea pu­he­ta­pa pik­ku­vel­jil­le. Kas­va­tus­ta­voi­te voi­daan näh­dä jopa vel­vol­li­suu­te­na, jota tu­lee jat­kaa, vie­dä eteen­päin ja ke­hit­tää. Pik­ku­vel­jey­den taak­se voi tar­peen tul­len kät­key­tyä. ”Siis kun mä en mil­lään ym­mär­rä, niin au­tat­ko van­hem­pa­na ja vii­saa­na?” Ja ta­san lu­paan, et­tä apua saa.

Vuo­det ku­lu­vat ja vaih­tu­vat, ke­väi­tä seu­raa ai­na uu­si kesä ja sit­ten syk­sy. Pik­ku­vel­jet kas­va­vat sii­nä sa­mas­sa, kuin var­kain. Val­mis­tu­vat am­mat­tiin, me­ne­vät nai­mi­siin ja saa­vat lap­sia. Mi­ten häm­mäs­tyt­tä­vää, on­ko sitä avi­o­liit­toi­kää las­ket­tu jos­sain vä­lis­sä? Täyt­tä­vät vuo­sia ja vuo­si­kym­me­niä, joi­den ää­neen sa­no­mi­nen hei­ken­tää ha­lua ker­toa omaa ikään­sä. Jos­tain tu­lee uu­sia, tun­te­mat­to­mia ih­mi­siä, jot­ka tun­te­vat­kin ai­van eri­lai­sen pik­ku­vel­jen. Ker­to­vat hä­nes­tä asi­oi­ta, jot­ka ei­vät vält­tä­mät­tä kuu­los­ta tu­tuil­ta. Ih­mi­sen omi­nai­suu­det ke­hit­ty­vät elä­män var­si­tiel­lä. Löy­tyy­kin lan­ko­ja, jois­ta kään­tä­mäl­lä ma­ri­o­net­ti ei enää kään­ny­kään ha­lut­tuun suun­taan. On osat­ta­va pääs­tää ir­ti van­has­ta tot­tu­muk­ses­ta. Jos joku on saa­nut­kin koi­vu­nok­sas­ta ta­ka­puo­lel­leen kol­me­kym­men­tä vuot­ta sit­ten, kas­va­vat ne koi­vut jo uu­si­na ja vah­voi­na ai­van uu­den­lai­ses­sa ym­pä­ris­tös­sä.

Ih­mi­sen van­he­tes­sa omat juu­ret al­ka­vat kiin­nos­taa. Lap­suu­den lo­put­to­miin in­ti­aa­ni­ke­siin on ikä­vä, ja si­sa­ruus väy­lä saa­vut­taa vie­lä jo­ta­kin sii­tä kai­kes­ta me­ne­te­tys­tä. Yh­tei­set muis­tot kan­ta­vat ja vie­vät eteen­päin. Ih­mis­suh­teet ja nii­den kie­mu­rat muut­tu­vat. Link­ke­jä al­kaa löy­tyä uu­des­taan, ikä­e­rot al­ka­vat ka­ven­tua, vaik­ka vuo­det vä­leis­sä py­sy­vät yhä sa­moi­na. Kiin­ty­mys­suh­de omiin rak­kai­siin si­sa­ruk­siin on sol­mit­tu jo var­hain lap­suu­des­sa. Sen voi­ma on ihail­ta­van kan­ta­va.

Per­heen hie­rar­kia kur­kis­te­lee enää vain kuin vai­vih­kaa jos­tain taus­tal­ta. Mut­ta tar­peen tul­len se nou­see pin­taan. Ol­laan kuin uu­del­leen jää­te­lön­ja­os­sa, ei­kä ja­ka­ja vält­tä­mät­tä ha­lu­a­kaan ot­taa vii­mei­se­nä. Sor­men­tök­käys jää­te­lö­pa­las­sa oli hyvä merk­ki, nyt tök­käys saat­taa osua eri­lai­seen pa­laan. Suun­ni­tel­laan van­he­ne­vien van­hem­pien hoi­to­vuo­ro­ja, ja­e­taan pe­rin­töä – per­he ko­koon­tuu uu­den­lai­sin ku­vi­oin. Kyky an­taa an­teek­si, unoh­taa, an­taa uu­del­leen an­teek­si ja hoi­taa asi­oi­ta kuu­luu yhä myös uu­den­lai­seen jää­te­lön­ja­koon. Sii­nä jää­te­lön­ja­os­sa voi­vat van­hat hie­rar­ki­at nos­taa pää­tään, mut­ta ke­hit­ty­neet ih­mis­suh­de­tai­dot vie­vät nii­tä eteen­päin.