Tou­ko­kuun lo­pus­sa saan säh­kö­pos­tin. Pos­tis­saan Päi­vä­mie­hen verk­ko­leh­den Han­na-toi­mit­ta­ja tie­dot­taa verk­ko­leh­den ke­säs­tä ja uu­ti­soin­nis­ta. "On tul­lut myös mo­nia pyyn­tö­jä, jois­sa on toi­vot­tu blo­gis­tik­si it­sel­li­siä, nuo­ria kir­joit­ta­jia", kir­joit­taa Han­na.

Ry­pis­tän ot­saa­ni. Olen 33-vuo­ti­as, mie­lel­tä­ni rei­pas ja en­nak­ko­luu­lo­ton, ke­nel­le minä sit­ten kir­joi­tan? äs­ken­hän vie­lä sei­soin rau­ha­nyh­dis­tyk­sen pi­hal­la rin­gis­sä le­vot­to­ma­na miet­ti­mäs­sä, et­tä mis­sä sitä il­taa jat­ke­taan. Ei kai sii­tä ole kuin het­ki ai­kaa, kun tus­kai­lin gra­du­ni kans­sa, olin val­mis hyp­pää­mään vii­kon­lop­pu­reis­sul­le vii­den mi­nuu­tin va­roi­tu­sa­jal­la ja nu­kuin ren­tout­ta­van yön ne­wy­or­ki­lai­sel­la ui­ma­ran­nal­la. Sit­ten joku ny­käi­see mi­nua lah­kees­ta. ”Is­kä, mik­si tuo setä pu­hal­taa tu­pak­kaa?”

Usein sa­no­taan, et­tä ajan ku­lu­mi­sen huo­maa lap­sis­sa. Pi­tää paik­kaan­sa, voin to­dis­taa. Mut­ta va­li­tet­ta­vas­ti voin to­dis­taa myös sen, et­tä ajan ku­lu­mi­sen huo­maa myös ai­kui­sis­sa. Tänä ke­vää­nä tuli ku­lu­neek­si 15 vuot­ta sii­tä, kun sain yli­op­pi­las­la­kin. Työ­nan­ta­ja­ni muis­ti mi­nua lah­jal­la vii­me syk­sy­nä, kun vii­si vuot­ta pä­te­vä­nä opet­ta­ja­na kau­pun­gin pal­ve­luk­ses­sa tuli täy­teen. Elä­mä on ai­ka va­kiin­tu­nut­ta, on vai­mo, kol­me las­ta ja asun­to­lai­na. Mie­len nuo­ruus­kaan ei au­ta. Vel­je­ni kat­soi eräs­tä ku­vaa­ni ja to­te­si: ”Pal­jon on vet­tä vir­ran­nut tuon ku­van ot­ta­mi­sen jäl­keen.” Ku­van ot­ta­mi­ses­ta on seit­se­män vuot­ta ai­kaa ja se on pro­fii­li­ku­va­na­ni täs­sä blo­gis­sa.

Kun ikää tu­lee li­sää, muut­tuu mie­li ava­ram­mak­si. Kym­me­nen vuot­ta sit­ten oli­sin ol­lut lä­hin­nä vi­nos­ti hy­myil­len hu­vit­tu­nut tä­män päi­vän kes­kus­te­lu­ti­lan­teis­ta­ni: siis et­tä oi­ke­as­ti, voi­ko joku to­del­la toi­sen ih­mi­sen koh­da­tes­saan ju­tel­la vaip­pa­mer­keis­tä ja vai­kut­taa sil­ti ihan täys­päi­sel­tä? Kun it­se­var­muus li­sään­tyy, huo­maa voi­van­sa koh­da­ta min­kä ta­han­sa ikäi­siä ih­mi­siä ei­kä koko ajan tar­vit­se pe­lä­tä me­net­tä­vän­sä mi­tään kes­kus­tel­les­saan ”ai­kuis­ten” kans­sa. ”Häp­se­jä” saa va­paas­ti ol­la siel­lä mis­sä on, minä voin ol­la nyt täs­sä. Rau­ha­nyh­dis­tyk­sen au­las­sa ei tar­vit­se kui­kuil­la kes­kus­te­lu­kump­pa­nin olan yli koko ajan, et­tä mi­hin­kä nuo ja nuo ovat me­nos­sa ja pää­sen­kö mat­kaan.

Tou­ko­kui­sen säh­kö­pos­tin vies­ti mie­ti­tyt­tää mi­nua edel­leen. Tä­män­het­ki­sel­lä elä­män­ko­ke­muk­sel­la­ni osaan kui­ten­kin sa­noa sen, et­tä en enää tar­vit­se ver­tais­ryh­mää ym­pä­ril­le­ni sa­mal­la ta­val­la kuin nuo­rem­pa­na. Olen iloi­nen sii­tä, et­tä ym­pä­ril­lä­ni on eri elä­män­ti­lan­teis­sa elä­viä ih­mi­siä ja voin seu­ra­ta hei­dän elä­mään­sä täs­tä omas­ta kon­teks­tis­ta­ni. Naa­pu­rin 67-vuo­ti­as Han­ne­le on opet­ta­nut mi­nul­le elä­mäs­tä enem­män kuin kaik­ki tä­hä­nas­ti­sen elä­mä­ni Han­ne­let yh­teen­sä.

SRK:n Elä­män­po­luil­la-kir­ja­sar­ja kur­kis­taa eri­lai­ses­sa elä­män­vai­hees­sa ole­vien ih­mis­ten ar­keen. Mie­les­tä­ni sar­ja on ol­lut kiin­toi­sa sen alus­ta saak­ka, vaik­ka ihan sen jo­kai­nen osa ei ole pal­vel­lut­kaan omaa sen het­kis­tä elä­män­ti­lan­net­ta­ni. Elä­män­kaa­ri­te­o­ree­ti­kot laa­ti­vat kaa­ri­aan ja py­säk­ki­mal­le­jaan, ja vaik­ka vas­tus­te­li­sin, jou­dun liki vä­ki­sin löy­tä­mään it­se­ni ai­na siel­tä jos­tain kaa­ren mut­kal­ta.

Elä­män­kaa­ri­te­o­ri­an mu­kaan elän nyt elä­män ruuh­ka­vuo­sia. Hek­ti­syys on vä­lil­lä ras­kas­ta, mut­ta iän kart­tu­es­sa huo­maan naut­ti­va­ni yhä enem­män jo­kai­ses­ta het­kes­tä sel­lai­se­naan. Vii­kon­lop­pu­jen ja reis­su­jen odot­ta­mi­nen ryt­mit­tää elä­mää toki ki­vas­ti, mut­ta pe­ru­sar­ki on kui­ten­kin mil­tei sitä pa­ras­ta elä­mää. Nuo­rem­pa­na mie­tin, kai­pai­sin­ko va­pau­des­ta­ni jo­tain men­ty­ä­ni nai­mi­siin ja si­tou­dut­tu­a­ni per­hee­ni pa­riin. Su­vi­seu­ro­jen lau­an­tai­yö­tä? Hel­sin­gin yr­kän ala­pi­haa? Il­ta­ky­lien Uu­no-kort­ti­pe­liä?

Vas­taa­mi­nen on yl­lät­tä­vän help­poa. Jos yk­si asia pi­täi­si va­li­ta, va­lit­si­sin yk­sin läh­te­mi­sen help­pou­den. Sen tun­teen, et­tei tar­vit­se näyt­tää nuh­rui­sel­ta per­hee­ni­säl­tä, jon­ka pai­taan on pyy­hit­ty läh­tö­het­ken kyy­ne­leet ja pe­se­mät­tä jää­neet ba­naa­ni­kä­det. Ja se­kin on ai­ka pien­tä se.