Uu­si vuo­si on pe­rin­tei­ses­ti ta­vat­tu aloit­taa jol­lain lu­pauk­sel­la. It­se en lu­paus­ta täl­lä ker­taa tar­vin­nut, konk­reet­ti­nen teko kor­va­si kat­teet­to­mat lu­pauk­set ker­ta­laa­kis­ta. Os­tin uu­den pu­he­li­men. Hy­vä­hän se van­ha­kin oli­si ol­lut, mut­ta meni on­ne­ton lop­pu­vii­mein mus­tak­si näy­töl­tään ja lä­het­ti muu­ta­man it­se luon­nos­te­le­man­sa teks­ti­vies­tin sa­tun­nai­ses­ti va­lit­se­mal­leen hen­ki­löl­le. Sel­lais­ta ei sie­dä hir­ve­än mon­taa ker­taa ta­pah­tu­vak­si. Sik­si mars­sin päät­tä­väi­ses­ti vä­li­päi­vä­nä kaup­paan ja luo­vuin pe­ri­aat­tees­ta­ni. Kän­nyk­kä­ni ovat tä­hän saak­ka ol­leet sitä pe­rin­teis­tä pu­he­lin­mal­lia nu­me­ro­näp­päi­mi­neen ja sup­pei­ne omi­nai­suuk­si­neen. Myy­jät­tä­ren il­mees­tä näin, et­tä Uk­ko No­a­kin kul­jet­tai­si ny­ky­ai­kai­sem­paa vies­tin­tä­tek­niik­kaa ar­kis­saan kuin minä tas­kus­sa­ni. ”Ai sä oot pär­jän­ny tol­la!!” Kä­vel­les­sä­ni uu­den­kar­hea äly­pu­he­lin muo­vi­pus­sis­sa ta­ju­sin, et­tä vii­mek­si olen tun­te­nut jon­kun lait­teen omis­ta­mi­ses­ta yh­tä suur­ta iloa os­tet­tu­a­ni roi­lo­tus­ko­neen eli ura­jyr­si­men tois­sa tal­ve­na. Tus­kin­pa tu­li­sin pet­ty­mään täl­lä­kään ker­taa.

Ihas­tel­les­sa­ni uut­ta han­kin­taa­ni ko­to­na tu­lin täy­sin va­kuut­tu­neek­si sii­tä, et­tä pu­he­lui­den soit­ta­mi­nen täl­lä ma­sii­nal­la on täy­sin si­vu­seik­ka. Sa­maa miel­tä tai­si ol­la pu­he­li­men val­mis­ta­ja­kin si­joit­ta­es­saan pu­he­li­men pi­ka­ku­vak­keen näy­töl­lä vas­ta kuu­den­nek­si: soit­ta­mis­ta tär­ke­äm­pää on muun mu­as­sa ot­taa va­lo­ku­via, lu­kea säh­kö­pos­tia ja os­tel­la eri­lai­sia so­vel­luk­sia val­mis­ta­jan net­ti­kau­pas­ta. So­vel­luk­si­a­han ny­ky­pu­he­li­meen on saa­ta­vis­sa Sii­o­nin lau­lut -ko­ko­el­mas­ta kar­tan­piir­to-oh­jel­maan, eli ei kun siis so­vel­ta­maan.

So­si­aa­li­sen me­di­an voi­daan aja­tel­la epä­so­si­aa­lis­ta­van ih­mi­siä. So­si­aa­li­sen me­di­an vas­tus­ta­jat ve­tä­vät ar­gu­men­teik­seen usein oi­kei­den ta­paa­mis­ten vä­hen­ty­mi­sen, kun ”kaik­ki” ovat jo lu­ke­neet uu­ti­se­si säh­köi­ses­sä muo­dos­sa. Mene ja tie­dä, mut­ta so­si­aa­li­nen me­dia mah­dol­lis­taa ole­mas­sa­o­lol­laan to­taa­li­sen ul­ko­puo­li­suu­den tun­teen. Kun tas­kus­sa­ni oli ”ta­val­li­nen” pu­he­lin, olin aut­ta­mat­ta ul­ko­na kai­ken­maa­il­man wat­sa­peis­ta ja ins­tois­ta, jot­ka vai­mon elä­mään ovat kuu­lu­neet jo muu­ta­man vuo­den ajan. Kun vai­mon kän­nyk­kä he­läyt­ti il­maan jon­kun li­rauk­sen, tie­sin jos­sain ta­pah­tu­van jo­tain, jos­ta jäi­sin täy­sin osat­to­mak­si. Uu­si pu­he­lin tas­kus­sa­ni tun­sin pit­käs­tä ai­kaa val­ta­vaa hy­väk­sy­tyk­si tu­le­mi­sen tun­net­ta. Ja tu­lin­han hy­väk­sy­tyk­si­kin. Tuli per­he­po­ri­naa ja si­sa­rus­ten ryh­mä, tuli ka­ve­ri­pyyn­tö­jä ja kaik­ki tuos­sa noin, kä­den ulot­tu­vil­la, omas­sa tas­kus­sa! On­nes­ta soi­ke­a­na si­pai­sen näyt­töä, ja pu­he­lin vi­hel­tää tun­nuk­sen­sa kuin kut­su­en ”Har­ti­kai­nen, Har­ti­kai­nen, tääl­lä ois taas tär­ke­ää tie­toa”!

En ole var­ma sa­nan ”äly­pu­he­lin” ety­mo­lo­gi­as­ta, mut­ta so­si­aa­li­ses­ti älyk­kääk­si sitä ei voi ai­na­kaan kut­sua. Muu­ta­man pyyh­käi­syn jäl­keen se päi­vit­ti yh­teys­tie­to­lis­ta­ni, kävi läpi pu­he­lin­lu­et­te­lo­ni, säh­kö­pos­ti- ja Fa­ce­book-ti­li­ni ja ryh­tyi jär­jes­te­le­mään olet­ta­mi­aan ys­tä­vyys­suh­tei­ta­ni uu­teen va­loon. Siis ihan­ko tot­ta, pyö­rit­te­len sil­mi­ä­ni, kun pu­he­lin eh­dot­taa et­tä seu­rai­sin Ins­tag­ra­mis­sa asun­tom­me kol­me vuot­ta sit­ten myy­neen kiin­teis­tö­vä­lit­tä­jän tai häis­säm­me kuu­si vuot­ta sit­ten tar­joil­leen nai­sen va­lo­ku­va­kan­si­oi­ta. En­tä­pä mui­nais­ten yli­o­pis­to-opin­to­je­ni ai­kai­nen de­kaa­ni, ha­lu­ai­sin­ko näh­dä hä­nen Tor­re­mo­li­nok­sen ku­van­sa tahi aa­mu­pa­la­pöy­tän­sä? Lii­tyn it­se­kin Ins­tag­ra­miin, la­taan sin­ne kol­me ku­vaa ja jään in­nol­la odot­ta­maan. Mut­ta en ole kiin­nos­ta­va. Kah­den vii­kon ai­ka­na saan yh­den seu­raa­jan, vai­mo­ni, ja hä­net­kin luon­nol­li­ses­ti koh­te­li­ai­suus­syis­tä. Ai­ka te­kee on­nek­si teh­tä­vän­sä. Erää­nä päi­vä­nä vai­mo hei­lut­taa pu­he­lin­taan in­nois­saan: eräs new­hamps­hi­re­läi­nen ko­ti­rou­va on al­ka­nut seu­ra­ta mi­nua. Hän siel­lä jos­sain ha­lu­aa näh­dä uu­den­vuo­den pe­ru­na­sa­laat­tim­me ja ku­vat po­jas­ta­ni viet­tä­es­säm­me isä–poi­ka­päi­vää yli­kan­sal­li­sen ham­pu­ri­lais­ra­vin­to­la­ket­jun ra­vin­to­las­sa. Kah­den seu­raa­jan voi­min jak­san taas uu­teen päi­vään.

Pu­he­li­me­ni vai­kut­taa pääl­li­sin puo­lin siis älyk­kääl­tä, mut­ta niin äly­käs se ei vie­lä ole, et­tä jak­sai­si sää­del­lä voi­mi­aan. Sää­dän he­rä­tys­kel­lon soit­ta­maan aa­muk­si ja oi­kai­sen pit­käk­se­ni. He­rä­tes­sä­ni tun­nen olo­ni har­vi­nai­sen pir­te­äk­si: kun­pa työ­aa­mui­na­kin he­räi­sin näin vet­re­ä­nä heti aa­mus­ta! Ei­kä kel­lo ole edes soi­nut. Iloi­se­na hy­päh­dän pois vuo­tees­ta ja kat­sah­dan pu­he­lin­ta­ni. Sen näyt­tö on mus­tem­pi kuin ik­ku­nas­ta nä­ky­vä au­rin­gon­sä­tei­nen aa­mu. Kel­lo on kym­men­tä yli kym­me­nen ei­kä äly­pu­he­li­me­ni ole he­rät­tä­nyt mi­nua, sen ak­ku on lop­pu­nut yön ai­ka­na. Edel­li­nen pu­he­li­me­ni, se vä­hin­tään­kin äly­tön, osa­si he­rät­tää mi­nut unes­ta­ni vaik­ka vir­ta kat­kais­tu­na. Lai­tan la­tu­rin sei­nään ja pu­he­lin vi­hel­tää tyy­ty­väi­se­nä. On­nek­si he­rä­tys oli vain tes­taus­käy­tös­sä, mi­nul­la ei ole kii­re mi­hin­kään. Taas vi­hel­lys, eh­kä­pä What­sAp­pis­sa on jo­tain ilois­ta? Si­pai­sen pu­he­lin­ta liki hel­läs­ti, on­han se tuot­ta­nut jo niin pal­jon iloa. äly­va­paa pu­he­lin.