Kesä 2006 oli vä­hä­sa­tei­sin sit­ten vuo­den 1910. Ter­mi­nen kesä jat­kui yh­tä­jak­soi­ses­ti pää­kau­pun­ki­seu­dul­la 159 vuo­ro­kaut­ta. Se on en­nä­tyk­sel­li­ses­ti kuu­kau­den pi­dem­pi jak­so kuin yleen­sä ke­säi­sin. Olin rus­kea kuin papu. Työs­ken­te­lin ke­sän ete­lä­suo­ma­lai­ses­sa kat­to­maa­laus­liik­kees­sä ot­ta­en Hel­sin­kiin hiu­kan eri­lais­ta pers­pek­tii­viä kuin ta­val­li­si­na ke­si­nä. Hom­mia oli pais­kit­ta­va ta­val­lis­ta enem­män: elo–syys­kuuk­si oli va­rat­tu ka­ve­ri­po­ru­kal­la nel­jän vii­kon reis­su Yh­dys­val­toi­hin.

Maa­la­tes­saan ker­ros­ta­lon kat­toa jou­tuu koh­taa­maan aluk­si omat pel­kon­sa. Edes­sä­ni sei­so­vat tik­kaat joh­ti­vat 8-ker­rok­si­sen ta­lon ka­tol­le. Kä­des­sä­ni oli 10 lit­ran maa­li­purk­ki ja tela, edes­sä­ni huo­ju­va ti­kas­mat­ka. Pääs­sä­ni soi vir­ren­pät­kä ”jo as­kel riit­tää siir­tä­mään, tu­le­vaan toi­seen elä­mään”. Mut­ta kaik­keen tot­tuu. Jos­sain vai­hees­sa ke­sää ka­ton reu­nat ei­vät ol­leet enää elä­män reu­no­ja. Val­jaat pi­ti­vät mi­nus­ta huol­ta, suo­je­lu­sen­ke­leil­le ei tar­vin­nut an­taa lii­kaa teh­tä­viä. Pu­he­lin­soit­to­kaan ei ol­lut enää ko­vin ih­meel­lis­tä.

– Olen hiu­kan huo­nos­sa pai­kas­sa, soi­tan myö­hem­min uu­del­leen.

Yk­si soi­tois­ta oli lau­luop­pi­laal­ta­ni. Hän oli lu­pau­tu­nut lau­la­maan si­sa­ren­sa häis­sä syys­kuus­sa. Toi­veis­sa oli Beet­ho­ve­nia, Soi tai­vaat kii­tos­ta Her­ran ja luo­jan.

– Et­tä eh­ti­sit­kö kat­soa sitä hiu­kan mi­nun kans­sa­ni?

Kesä, au­rin­ko ja lau­la­mi­nen kuu­los­ta­vat hel­pol­ta ja ke­pe­äl­tä yh­dis­tel­mäl­tä. Mut­ta voi, au­rin­ko te­kee tep­po­si­aan am­mat­ti­lau­la­jal­le­kin tur­vot­ta­mal­la läm­möl­lään ää­ni­huu­lia. Ohut­kin tuu­len­vi­re kui­vat­taa kurk­kua, te­kee mie­li ry­käis­tä.

– Har­joi­tel­les­sa­si ko­to­na juo pal­jon, joka vä­lis­sä. Kiin­ni­tä huo­mi­o­ta vo­kaa­lei­hin. Ko­kei­le kor­ke­at pai­kat ai­na en­sin ok­taa­via alem­paa. Har­joit­te­le sa­no­ja, opet­te­le jo mat­kal­la ul­koa. Olen läh­dös­sä Yh­dys­val­toi­hin, jo­ten mei­dän pi­tää ta­va­ta sitä en­nen, ker­roin lau­luop­pi­laal­le­ni.

Ju­ma­lan kun­nia luon­nos­sa on tyy­pil­li­nen juh­la­vis­sa kirk­ko­ti­lai­suuk­sis­sa lau­let­ta­va lau­lu. Se on myös tyyp­pie­si­merk­ki lau­lus­ta, jon­ka nimi jää pel­käk­si ot­si­kok­si ei­kä ni­men sa­no­ja lau­le­ta mu­ka­na ker­taa­kaan lau­lun ai­ka­na. Täl­löin ih­mis­mie­liin is­kos­tuu lau­lun käyt­tö­ni­me­nä en­sim­mäi­sen sä­keen sa­nat. Tai­vaat ju­lis­ta­vat ian­kaik­kis­ta kirk­kaut­ta (Die Him­mel rühmen des Ewi­gen Eh­re) on al­ku Chris­ti­an Fürchte­gott Gel­ler­tin ru­nos­ta, joka jul­kais­tiin ko­ko­el­mas­sa Py­hiä oo­de­ja ja lau­lu­ja 1757. Lud­wig van Beet­ho­ven sä­vel­si ru­non osak­si lau­lu­sar­jaa (op. 48) vuon­na 1803. Leh­ti­mie­he­nä, sa­noit­ta­ja­na ja edus­kun­nan pi­ka­kir­joit­ta­ja­na tun­net­tu Väi­nö Val­ve kään­si Gel­ler­tin ru­non sa­la­ni­mel­lä V. Ar­ti muo­toon Soi tai­vaat kii­tos­ta Her­ran ja Luo­jan. Tai­dok­kaas­sa ja eh­dot­to­man teks­ti­läh­töi­ses­sä sä­vel­lyk­ses­sä sana Her­ra saa en­sim­mäi­sen sä­keen kor­keim­man sä­ve­len. Näin mu­siik­ki kun­ni­oit­taa Ju­ma­laa ja hä­nen luo­mis­töi­tään mitä upeim­mal­la ta­val­la.

Is­tun pi­a­non ää­reen. Ke­sä­kuu­lu­mi­set on vaih­det­tu, nuo­ri­mies to­det­tu kun­nos­sa ole­vak­si ja reip­paak­si lau­la­mis­ta var­ten. Lau­la­mi­ses­sa on poh­jim­mil­taan ai­na kyse ener­gi­as­ta. Jos olet vä­sy­nyt, uu­pu­nut ja mie­le­si on maas­sa, kuu­luu se lau­lus­ta­si vä­lit­tö­mäs­ti. Jos ole­muk­se­si on ryh­di­tön, ha­lu­ton ja velt­to on tur­haa ku­vi­tel­la löy­tä­vän­sä räis­ky­vää tul­kin­taa ja täys­jän­tei­seen lau­la­mi­seen vaa­dit­ta­vaa heit­täy­ty­mis­tä. Lau­lu­tun­neil­la ener­gi­aa siir­tyy opet­ta­jan ja op­pi­laan vä­lil­lä. Ke­sä­te­räs­tä huo­li­mat­ta mi­nun on ryh­dis­täy­dyt­tä­vä, op­pi­las mak­saa ja ha­lu­aa siis saa­da ra­hoil­leen vas­ti­net­ta. Täl­lä ker­taa op­pi­laal­la oli run­saas­ti an­net­ta­vaa opet­ta­jal­leen. Mikä ih­meel­li­nen rau­ha, voi­ma ja va­pau­tu­nei­suus täs­tä pa­ri­kymp­pi­ses­tä mie­hes­tä il­moil­le vir­tai­lee­kin – opet­ta­ja pi­a­non­sa ta­ka­na al­kaa it­se­kin löy­tää moo­di­aan. Tar­kas­tam­me hen­gi­tys­tä, vo­kaa­li­vä­re­jä, vo­kaa­lien si­to­mis­ta. Ta­vus­ta sa­naan, sa­nas­ta lau­see­seen, lau­sees­ta sä­kee­seen, sä­kees­tä sä­keis­töön – ra­ken­nam­me lau­lus­ta ko­ko­nai­suut­ta. Mie­tim­me tun­ne­ti­lo­ja: Mitä sä­vel­tä­jä, sa­noit­ta­ja ja lau­la­ja it­se ha­lu­ai­si­vat mah­dol­li­ses­ti mil­lä­kin asi­al­la vies­tiä? Mil­tä tun­tuu lau­laa si­sa­ren­sa häis­sä? Mi­ten kirk­ko­ti­lai­suus vai­kut­taa lau­la­jaan? Jän­nit­tää­kö? Mikä on hy­vää ja mikä hait­taa­vaa jän­ni­tys­tä? Mil­loin tar­vi­taan jän­ni­tet­tä, mil­loin jän­ni­tys­tä.

Elo­kuun kuu­muu­des­sa, luok­ka­huo­neen hä­mä­ryy­des­sä lau­lu ja lau­la­ja­poi­ka al­ka­vat elä­mään. Ju­ma­lan kun­ni­ak­si sä­vel­let­ty lau­lu soi kau­nii­na ja ta­sa­pai­noi­se­na.

– ää­ne­si on mah­ta­vas­sa kun­nos­sa – mi­ten ih­mees­sä olet saa­nut pi­det­tyä ke­sä­tau­ol­la­kin sen näin hy­vä­nä?

– Mi­nun on hyvä ol­la, pi­dän täs­tä lau­lus­ta ja tun­nen et­tä se so­pii mi­nul­le.

Tun­ne­ti­la kan­taa ja vä­lit­tyy myös kuu­li­jal­le. Tun­nin päät­teek­si olo­ni on ih­meel­li­sen ke­vyt. Hy­vil­lä mie­lin voin läh­teä mat­kal­le­ni ja jät­tää op­pi­laa­ni si­sa­ren­sa vih­ki­äis­ti­lai­suut­ta juh­lis­ta­maan.

– Lai­ta sit­ten vies­tiä heti, mi­ten meni! Hen­ges­sä mu­ka­na!

Saan vies­tin mat­kal­le­ni. Sen si­säl­tö ei ole sitä, mitä olen aja­tel­lut. Lau­luop­pi­laa­ni, jon­ka piti lau­laa si­sa­ren­sa häis­sä, on kuol­lut ta­pa­tur­mas­sa. Ju­ma­lan suun­ni­tel­mat, päi­viem­me jäl­jel­lä ole­va mää­rä, kaik­ki tun­tu­vat kä­sit­tä­mät­tö­mil­tä. Niin pal­jon elin­voi­maa, iloa ja rau­haa – ja het­kes­sä kaik­ki on ohi.

Siu­naus­ti­lai­suus oli yk­si elä­mä­ni vah­vim­pia ko­ke­muk­sia. Sank­ka ka­ve­rei­den jouk­ko oli saat­ta­mas­sa to­ve­ri­aan. Kai­kil­la oli sama mie­li, kii­tos et­tä saim­me tun­tea tä­män hie­non ih­mi­sen!

Jou­lu­kuu 2007. Sei­son ys­tä­vie­ni vih­ki­kir­kon par­vel­la. Hää­mars­sik­si on va­lit­tu tut­tua Beet­ho­ve­nia, Ju­ma­lan kun­nia luon­nos­sa. Löy­dän lau­lus­ta­ni ai­van uu­sia sä­vy­jä. Ken tai­vaan täh­dil­le tuik­ke­hen an­toi? Täh­ti­tai­vaan tuik­kees­sa kim­mel­tää tu­le­vai­suu­sus­kon li­säk­si mah­dol­li­suus elä­män päät­ty­mi­seen. Ja il­mat ker­too ih­mei­tään. Ih­mi­se­lä­mä lie­nee niis­tä ih­meel­li­sin.