Mär­kä­lä lie­nee tyy­pil­li­nen suo­ma­lai­nen pik­ku­kau­pun­ki. Asuk­kai­ta oli pii­run pääl­le 20 000 ja heil­le oli jär­jes­tet­ty pal­ve­lut po­lii­sis­ta kirk­koon ja sai­raa­laan. Pe­rus­kou­lu­jen li­säk­si oli kak­si lu­ki­o­ta, am­mat­ti­kou­lu, kaup­pa­op­pi­lai­tos ja ter­vey­den­huol­to-op­pi­lai­tos. Tä­män kor­ke­am­paa kou­lu­tus­ta saa­dak­seen oli Mär­kä­läs­tä läh­det­tä­vä pois suu­rem­piin kau­pun­kei­hin. Kou­lu­tus oli­kin ai­noa syy läh­teä Mär­kä­läs­tä, siel­lä kun asui­vat ”kaik­ki”. Ei tar­vin­nut ko­vin­kaan kat­ta­vaa kent­tä­tut­ki­mus­ta teh­dä, kun ky­se­li­jäl­le jo sel­vi­si, et­tä tuos­sa ta­los­sa asu­vat mam­ma ja pap­pa, tuol­la ser­kut ja tuol­la toi­sen puo­len ser­kut. Mär­kä­läs­sä py­syt­tiin su­ku­pol­ves­ta toi­seen, ja niin oli hyvä.

Mär­kä­län ase­ma­kaa­vaa hal­lit­si kau­pun­gin läpi kul­ke­va vih­re­ä­ve­ti­nen joki. Se kat­kai­si kau­pun­gin pää­väy­län, jota joen toi­sel­la puo­lel­la ni­mi­tet­tiin Hel­sin­gin- ja toi­sel­la puo­lel­la Tu­run­tiek­si. Kum­man­kin pää­väy­län pää päät­tyi val­ta­kun­tam­me yk­kös­tiel­le, joka nä­kyi olo­huo­neem­me ik­ku­nas­ta. Au­to­jen vi­li­näs­tä tie­sin suu­ren maa­il­man ole­van jos­sain tuol­la.

Mär­kä­län pää­väy­län var­rel­la oli­vat kaik­ki tar­vit­ta­vat pal­ve­lut: kau­pat, pan­kit ja pos­tit. Päi­vi­sin väy­lä jopa syk­ki elä­mää, mut­ta sy­kit­tä­vä sen oli­kin, sil­lä kau­pat sul­ki­vat oven­sa kel­lo 17, ja väy­lä hil­je­ni tyys­tin. Lau­an­tai­sin vä­ki­vir­ta sai kuo­li­nis­kun­sa jo kel­lo 13. Sun­nun­tai­sin väy­läl­lä saat­toi näh­dä yk­si­näi­sen mum­mon kä­ve­le­mäs­sä. Mut­ta voi­si­ko pe­rus­mär­kä­lä­läi­nen ku­vi­tel­la mi­tään tur­hem­paa kuin kau­pun­gil­la kul­jes­ke­lun? Jos­kus joku muu­al­ta vie­rai­sil­le tul­lut eh­dot­ti seu­ro­jen jäl­keen il­lan jat­ka­mis­ta jos­sain ki­vas­sa kah­vi­las­sa. Mei­tä nau­rat­ti. Jos huol­to­a­se­mien raa­ka­pa­kas­te­pul­lia ei las­ket­tu, kah­via oli­si saat­ta­nut saa­da eh­kä jos­tain pai­kal­li­ses­ta bu­bis­ta. Oli­han Mär­kä­läs­sä toki joku kah­vi­la­kin, mut­ta nii­den omis­ta­jat oli­vat sii­nä vai­hees­sa il­taa ol­leet jo ko­to­na mon­ta tun­tia.

Mär­kä­lä oli te­ol­li­suus­kau­pun­ki ja il­mei­sen vau­ras sel­lai­nen. Kau­pun­gis­sa oli kol­me ur­hei­lu­seu­raa, joil­le ra­ken­net­tiin upei­ta hal­le­ja sin­ne ja tän­ne. Kaik­ki kult­tuu­riin ja kir­jal­li­suu­teen liit­ty­vä kier­si Mär­kä­län luon­nol­li­ses­ti kau­kaa. Mär­kä­lä ei ol­lut tun­net­tu mis­tään. Siel­lä ei jär­jes­tet­ty maan­kuu­lu­ja ta­pah­tu­mia ei­kä ku­kaan jul­ki­suu­den­hen­ki­lö ol­lut iki­nä ko­toi­sin Mär­kä­läs­tä. Su­vi­seu­rat Mär­kä­läs­sä oli­si­vat ol­leet pelk­kä ab­sur­di aja­tus. Tei­nil­le Mär­kä­lä oli kau­his­tus, heil­le kun mis­sään ei muu­ten­kaan ole mi­tään. Kun muut­to­kuor­mam­me kään­tyi pää­väy­läl­tä yk­kös­tiel­le tun­sin sy­vää huo­jen­nus­ta.

Mut­ta ku­ten ai­na, al­kaa sil­loin ta­pah­tua, kun ei it­se ole pai­kal­la. Suo­ma­lai­set hul­laan­tui­vat pu­hu­maan pu­he­li­mes­sa muu­al­la­kin kuin pu­he­lin­pöy­dän ää­res­sä. Sii­nä oli Mär­kä­län valt­ti­kort­ti. Kau­pun­gis­sa toi­mi­va pu­he­lin­teh­das al­koi syy­tää näi­tä mu­ka­na kan­net­ta­via luu­re­ja oi­kein sol­ke­naan. Nii­tä oli kai­kil­la ja kaik­ki­al­la, ja se tie­si Mär­kä­läl­le uut­ta pot­kua ja uu­sia asuk­kai­ta. Kau­pun­kiin vir­ta­si ih­mi­siä, jot­ka käyt­ti­vät sa­no­ja: bench­mark­kaus, hips­te­ri ja slow food. Heil­le ra­ken­net­tiin upea asui­na­lue sin­ne mis­sä ku­kaan ei oli­si voi­nut ku­vi­tel­la­kaan asu­van­sa. Heil­le pys­ty­tet­tiin upei­ta kaup­pa­kes­kuk­sia kau­pun­gin kes­kus­taan, ja Mär­kä­läs­tä sai jopa sus­hia! Kai­ken hui­puk­si ihan ta­val­li­nen mär­kä­lä­läi­nen mies, jon­ka olin näh­nyt rul­la­luis­te­le­van kau­pun­gil­la, ja jon­ka poi­ka oli rin­nak­kais­luo­kal­la­ni, va­lit­tiin Suo­men pre­si­den­tik­si! Pää­si­pä Mär­kä­läs­tä ker­to­va kir­ja eh­dol­le Fin­lan­dia-pal­kin­non saa­jak­si.

Kaik­ki hyvä lop­puu ai­ka­naan. Suo­ma­lais­ten mat­ka­pu­he­li­met val­mis­taa ny­kyi­sin muut kuin suo­ma­lai­set, ja Mär­kä­lä on pa­lan­nut ta­kai­sin omiin uo­miin­sa. Sii­tä­kin huo­li­mat­ta jou­dun vä­lil­lä omi­tui­sen kai­puun val­taan – pi­täi­si pääs­tä Mär­kä­lään! Mil­tä tun­tui­si os­taa ja­ko­mä­ke­läi­sen kak­si­on hin­nal­la hulp­pea oma­ko­ti­ta­lo? Jät­tää pää­kau­pun­gin to­mut taak­se ja muut­taa paik­kaan, jos­sa kaik­ki on lä­hel­lä? Ei ke­hä­tei­tä, ei ruuh­kia, ja kaik­ki­al­le voi kä­vel­lä pait­si rau­ha­nyh­dis­tyk­sel­le, mut­ta ne­hän ai­na si­joi­te­taan­kin heti taa­ja­ma­mer­kin toi­sel­le puo­lel­le. Mil­tä tun­tui­si kas­vat­taa lap­sen­sa ym­pä­ris­tös­sä, jos­sa kaik­ki on tut­tua ja tur­val­lis­ta? Mut­ta sit­ten muis­tan Mär­kä­län sun­nun­tai­tun­nel­man, ja tie­dän, et­tei ai­ka ole vie­lä kyp­sä.

Meil­lä kai­kil­la tai­taa ol­la ta­ka­na oma Mär­kä­läm­me. Mi­nun Mär­kä­lä­ni nimi on Salo.