Tul­les­sa­ni erää­nä lo­ka­kuun lo­pun tiis­tai­päi­vä­nä töis­tä ko­tiin häm­men­nyin: ku­kaan ei tul­lut mi­nua vas­taan! Ta­los­sam­me val­lit­si syvä rau­ha ja hil­jai­suus. Oli­ko­han kaik­ki hy­vin? Ko­ti­o­lois­sam­me lap­sem­me ovat yleen­sä­kin ää­ret­tö­män rau­hal­li­sia, mut­ta päi­vän ta­pah­tu­mil­le riit­tää ker­to­jia ja avi­o­lii­ton ja las­ten myö­tä olen saa­nut päi­vit­täi­sen suuk­ko­au­to­maa­tin elä­mää­ni ja ko­tiin­pa­lui­hi­ni. Olo­huo­nees­sa val­lit­si syvä rau­ha, ja kol­me pien­tä ih­mis­tä is­tui soh­val­la tyy­ty­väi­se­nä lu­kien kes­kit­ty­nees­ti jo­tain. Var­mas­ti jo­tain ke­hit­tä­vää, ajat­te­lin yl­pe­ä­nä ja röy­his­tin jo rin­taa­ni.

– Is­kä, tule kat­so­maan, mitä kaik­kea iha­naa tääl­lä on­kaan! Le­lu­ku­vas­to!

Jou­lun kau­pal­lis­tu­mi­ses­ta on paa­sat­tu liki koko 35-vuo­ti­nen elä­mä­ni. Muis­tan jo lap­suu­des­ta­ni ai­kui­sia, jot­ka ihas­te­li­vat lah­jat­to­mia jou­lu­ja ja päi­vit­te­li­vät sitä ”kaik­kea ta­va­ran mää­rää"! Minä pyö­rit­te­lin sil­mi­ä­ni. Ame­rik­ka­lais­tyy­li­seen muo­vi­to­del­li­suu­teen kas­va­nee­na en voi­nut mil­lään ym­mär­tää, mi­ten joku mie­le­tön muo­vi­fan­ta­sia saat­tai­si ol­la jo­ten­kin ”lii­kaa”. Le­lu­ku­vas­tot lu­et­tiin kan­nes­ta kan­teen ja vel­jie­ni kans­sa kat­soim­me nii­tä mal­liin ”min­kä ot­tai­sit täl­tä au­ke­a­mal­ta, jos sai­sit va­li­ta”. Jou­lu­pu­kin käy­tyä jo­kin toi­ve to­teu­tui, toi­nen ei, mut­ta en muis­ta, et­tä oli­sin kos­kaan ol­lut tyy­ty­mä­tön. Ei­hän puk­ki luon­nol­li­ses­ti saa­nut sel­lais­ta mää­rää kan­net­tua ke­nen­kään ko­tiin, et­tä kaik­ki oli­si­vat ol­leet tyy­ty­väi­siä.

Leik­ki­mi­nen oli vah­va osa elä­mää­ni. Meil­lä ei ol­lut te­le­vi­si­o­ta ei­kä vi­de­oi­ta ja 1980- ja 1990-lu­vun tait­teen tie­to­ko­ne­pe­lien la­taa­mi­nen kes­ti muis­ti­ni mu­kaan kak­si tun­tia. Lap­suu­des­sa­ni las­ten leik­ki-ikä oli ve­ny­vä kä­si­te: le­lu­ku­vas­to­jen suo­si­tu­si­kä­vuo­sia kat­so­es­sa hy­myi­lyt­tää esi­mer­kik­si ”iso­jen” tyt­tö­jen ja poi­kien osas­ton ikä­haa­ruk­ka 6–14 (Suu­ri Le­lu­kir­ja 1988). Muis­tan oman leik­ki-ikä­ni lop­pu­mi­sen. Olin juu­ri pääs­syt kuu­den­nel­ta luo­kal­ta ja olim­me pak­kaa­mas­sa ke­sä­mök­ki­kuor­maa. Miet­ties­sä­ni, mitä le­lu­ja täl­lä ker­taa ot­tai­sin mu­kaa­ni, ta­ju­sin liki jär­ky­tyk­sek­se­ni, et­ten tar­vin­nut niis­tä enää mi­tään. Ma­ka­sin huo­nee­ni lat­ti­al­la ja tun­sin hai­keu­den li­säk­si huo­jen­tu­nei­suut­ta: mi­nus­ta oli tul­lut iso.

Man­ner­hei­min las­ten­suo­je­lu­lii­ton leik­ki­mi­ses­tä ker­to­va ar­tik­ke­li ku­vaa leik­ki­mis­tä lap­sen ”ar­jen te­ra­pi­a­na”. Leik­ki­mi­nen näh­dään ar­tik­ke­lin mu­kaan vält­tä­mät­tö­mä­nä lap­sen emo­ti­o­naa­li­sel­le, so­si­aa­li­sel­le ja kog­ni­tii­vi­sel­le ke­hi­tyk­sel­le. Leik­kies­sä ke­hit­ty­vät kie­li, syy–seu­raus-ajat­te­lu, jous­ta­va yh­dis­te­le­mi­nen, luo­va ajat­te­lu, as­so­si­a­tii­vi­suus, on­gel­man­rat­kai­su­tai­to ja kyky erot­taa ul­koi­nen to­del­li­suus lei­kis­tä. Leik­kies­sään lap­si op­pii esi­nei­den kä­sit­te­ly- ja toi­min­ta­ta­po­ja, yh­teis­toi­min­taa ja sään­tö­jä sekä tun­tei­den sää­te­lyä (http://www.mll.fi/van­hem­pain­net­ti/las­ten_lei­kit/lei­kin_mer­ki­tys_lap­sel­le/).

Kai­ken tä­män tie­don ol­les­sa yh­den klik­kauk­sen pääs­sä tun­tuu has­sul­ta, mi­ten leik­ki­mis­tä ol­laan koko ajan työn­tä­mäs­sä ikään kuin ta­kaa-alal­le lap­suu­des­ta. Las­tenp­sy­ki­at­ri Jari Sink­ko­nen ker­too las­ten leik­ki­mi­sen vä­hen­ty­neen. Leik­ki­mi­nen on niin las­ten kuin van­hem­pien mie­les­tä lap­sel­lis­ta (IS 15.11.2013). Leik­ki­mi­sen ti­lal­le on tul­lut yhä ene­ne­väs­sä mää­rin eri­lai­sia di­gi­taa­li­sia lait­tei­ta. äly­pu­he­li­met ja tab­le­tit tuo­vat mat­kas­saan pal­jon hy­vää, mut­ta myös jo­tain mää­rit­te­le­mä­tön­tä le­vot­to­muut­ta. Kun kaik­ki on si­pai­sun pääs­sä ja ta­pah­tu­maa sin­kou­tuu ta­pah­tu­man pe­rään, on ym­mär­ret­tä­vää, et­tei lap­si jak­sa enää kes­kit­tyä pit­kä­jän­nit­tei­syyt­tä vaa­ti­viin teh­tä­viin.

Mo­nis­sa per­heis­sä tab­le­tit ja pe­li­kon­so­lit toi­mi­vat lap­sen­vah­tei­na. Pe­li­fir­mo­jen pe­leil­leen aset­ta­mis­sa ta­voit­teis­sa nou­see kor­ke­al­le sana ”kou­kut­ta­mi­nen”. Mil­lai­set muo­dot, vä­rit, ää­net ja ta­pah­tu­mat ve­tä­vät lap­sen yhä uu­del­leen ja uu­del­leen ruu­dun ää­reen? Mikä kou­kut­taa? Sink­ko­nen sa­noo leik­ki­mi­sen ole­van hyvä ka­na­va ag­g­res­si­oi­den kä­sit­te­lyyn. Tä­hän on help­po yh­tyä. Lei­keis­sä otet­ta­vat roo­lit ovat har­joit­te­lua elä­mää var­ten. Leik­kies­sään lap­si voi ol­la prin­ses­sa tai hir­viö ja ko­keil­la myös nii­tä roo­le­ja, joi­ta hä­nel­le ei luon­nos­taan ol­la tar­jo­a­mas­sa. Kuka ha­lu­ai­si pois­taa sel­lai­sen mah­dol­li­suu­den lap­sel­taan?

Van­hoil­lis­les­ta­di­o­lai­ses­sa kult­tuu­ris­sa kas­va­nut me­di­a­per­soo­na Kaar­le Hur­tig nos­ti taan­noi­ses­sa ra­di­o­haas­tat­te­lus­saan te­le­vi­si­ot­to­muu­den yh­dek­si lap­suu­ten­sa ar­vok­kaim­mis­ta ko­ke­muk­sis­ta. Kun val­mii­ta vi­rik­kei­tä ei ol­lut, oli kaik­ki luo­ta­va it­se. Opet­ta­ja­na huo­maan ruu­tu­jen kas­vat­ta­mat lap­set lu­kies­sa­ni op­pi­lai­den kir­joit­ta­mia ta­ri­noi­ta. Kun kuva ker­too enem­män kuin tu­hat sa­naa, jää­vät sa­nat ohu­ek­si se­los­tuk­sek­si. Ta­ri­nan­ker­ron­ta­tai­to al­kui­neen, kes­ki­koh­ti­neen ja lop­pu­hui­pen­nuk­si­neen on ope­tet­ta­vis­sa, mut­ta sen ol­les­sa opit­tu ja si­ten tois­tet­tu tai­to it­se ker­to­mus jää usein ko­vin pin­nal­li­sek­si. Omis­sa kas­va­tus­ta­voit­teis­sa­ni nos­tan ruu­dut­to­man ajan erit­täin kor­ke­al­le. Mei­dän luo­mu­lap­sem­me kat­so­vat vi­de­oi­ta sa­tun­nai­ses­ti ko­din ul­ko­puo­lel­la, kun nii­tä tu­lee vas­taan. Pe­ri­aat­tees­ta ei kos­kaan kan­na­ta teh­dä on­gel­maa, mut­ta pi­däm­me sii­tä ko­ti­o­lois­sa tiu­kas­ti kiin­ni. Meil­lä lei­ki­tään. Näen leik­ki­mi­sen mah­dol­li­suuk­si­neen niin ri­kas­ta­va­na ko­ke­muk­se­na, et­tä ha­lu­an var­jel­la sitä niin pit­kään kuin vain on mah­dol­lis­ta.

Leik­ki­jäk­si ei tul­la na­pin pai­nal­luk­sel­la, se on opit­ta­va tai­to sii­nä mis­sä muut­kin tai­dot. Kun le­luil­le on sel­ke­ät, so­vi­tut pai­kat ja leik­ki­ti­la puh­das ja tur­val­li­nen, on leik­kiin pää­se­mi­nen huo­mat­ta­vas­ti no­pe­am­paa. Le­lu­ja ei pidä ol­la tar­jol­la lii­kaa, sil­lä vaih­to­eh­dot tuo­vat va­lin­nan­vai­keut­ta ja näin yh­den epä­var­muus­te­ki­jän li­sää. Le­lu­ja ja leik­ke­jä kan­nat­taa vuo­ro­tel­la: kun joku ta­va­ra on säi­ly­tyk­ses­sä jos­sain muu­al­la kuin leik­ki­huo­nees­sa, tun­tuu se esil­le kai­vet­tu­na ikään kuin uu­del­ta. Lap­si ei tar­vit­se ai­kuis­ta leik­ki­seu­rak­si, mut­ta ai­kui­sen avul­la leik­ki on usein hel­pom­paa aloit­taa. Ko­men­to ”men­kää­päs leik­ki­mään” toi­mii va­li­tet­ta­van har­voin. Ku­ka­pa osai­si tuos­ta noin vaan tuu­les­ta tem­ma­ta ide­oi­ta yh­tään mi­hin­kään? Ai­kui­nen voi eh­dot­taa muu­ta­mia vaih­to­eh­to­ja, nos­taa le­lu­ja esil­le ja ol­la aluk­si mu­ka­na kat­so­mas­sa, et­tä leik­ki läh­tee käyn­tiin. It­se esi­mer­kik­si tar­jo­an apu­a­ni vaa­ti­vien le­go­ra­ken­nus­ten ko­ko­a­mi­seen, ra­ken­nan ma­jan pei­tois­ta, kiin­ni­tän nu­ken ir­ron­neen kä­den tai nos­tan nuk­ke­ko­din kaa­pin pääl­tä – ja leik­ki voi al­kaa.

Ih­mi­se­lo vai­hei­neen on va­li­tet­ta­van ly­hyt. Lap­suu­des­sa ra­ken­ne­taan sen pe­rus­ta. Ve­to­an kaik­kiin kas­vat­ta­jiin: an­ta­kaa lei­kil­le ti­laa ja ai­kaa! Ruu­dun ää­rel­le eh­tii var­mas­ti myö­hem­min­kin, ku­ten vaik­ka­pa nyt. Vai hei­te­tään­kö tit­te­lit syr­jään ja pys­ty­te­tään oma ”mi­kä­mi­kä­maa” – ja leik­ki voi jat­kua!