Hei­nä­kui­se­na kes­ki­viik­ko­aa­mu­na saa­tam­me po­jat esi­koi­sen kum­mi­tä­din hoi­viin ja kii­reh­dim­me nais­tenk­li­ni­kal­le. Ult­ra­ää­ni sen pal­jas­taa, meil­le on tu­los­sa vau­va! Tun­ne on sitä sa­maa kuin ai­em­mil­la­kin ker­roil­la: yh­tä ai­kaa epä­us­koi­nen ja häm­men­ty­nyt, mut­ta kii­tol­li­nen. Haen po­jat kum­mi­tä­din luo­ta, joka ha­laa mi­nua lu­jas­ti on­nit­te­lu­jen mer­kik­si. Ke­sä­päi­vä jat­kuu puis­tos­sa, ja au­rin­gon sä­teis­sä mah­dol­li­nen tam­mi­kui­nen syn­ny­tys tun­tuu hai­le­al­ta haa­veel­ta. Et­tä siis vau­va!

Vau­vau­u­ti­set ovat näin mie­he­nä ai­na ai­ka haas­teel­lis­ta ker­rot­ta­vaa. Jos vat­sa­ni kas­vaa, se ei ker­ro muus­ta kuin len­kil­lä käy­mi­sen har­ven­neis­ta vä­leis­tä. Jos ky­se­len juus­to­jen val­mis­tus­me­ne­tel­mien pe­rään, ih­mi­set ajat­te­le­vat sen kuu­lu­van nor­maa­liin kiin­nos­tuk­see­ni ruo­an­lait­toa koh­taan. Sik­si här­kää on tar­tut­ta­va sar­vis­ta ja asi­aa pä­räy­tet­tä­vä jul­ki so­pi­vas­sa pai­kas­sa.

Ja on­nit­te­lui­ta saa­daan­kin:

– Oi mi­ten mu­ka­vaa, yri­tät­te­kö nyt tyt­töä kun teil­lä on kak­si poi­kaa?

– Kol­me las­ta on just so­pi­va luku, mah­tu­vat hy­vin ta­val­li­sen au­ton ta­ka­pen­kil­le!

– Hir­ve­än hyvä aja­tus teh­dä lap­set noin pe­rä­ka­naa, vai­mo­si voi nyt hy­vin ol­la ko­to­na kun­nes nuo­rin on kol­me­vuo­ti­as ja sit­ten pää­see taas vah­vem­min työ­e­lä­mään kiin­ni!

Ky­syy­pä joku suo­raan­kin vas­taa­jan my­kis­tä­en, et­tä ”oli­ko tuo nyt suun­ni­tel­tu vai va­hin­ko”.

Ras­kaus­vii­kot kul­ke­vat kul­ke­mis­taan. He­rä­täm­me huo­mi­o­ta mis­sä kul­jem­me­kin, kol­mat­ta las­ta odot­ta­va per­he ei ole ihan ta­va­no­mai­sin jut­tu pää­kau­pun­ki­seu­dul­la. Naa­pu­rei­den kau­lat pi­te­ne­vät koh­dal­lam­me: asum­me vä­li­ai­kai­ses­ti yk­si­ös­sä ei­kä meil­lä ole au­toa - nyt sit­ten vie­lä vau­va!

Jou­lu­lo­man vii­mei­sen päi­vän aa­mu­na al­kaa sit­ten ta­pah­tua. Vai­mo he­rää kel­lo 8.30 tun­tee­seen, et­tä tä­nään tai­taa tul­la läh­tö. Kel­lo 13.03 saam­me sy­liim­me tyt­tö­vau­van.

– No jo on prin­ses­sa, huu­dah­taa kä­ti­lö.

Olem­me on­nes­ta soi­kei­na, olem­me­han saa­neet en­sim­mäi­sen tyt­tä­rem­me.

Prin­ses­sa! Tyt­tö­vau­va! Päi­vä pais­taa sekä meil­le et­tä muil­le. Ilon jouk­koon hei­te­tään häm­men­nyk­sen maus­tei­ta:

– No nyt teil­lä on per­he koos­sa!

– En­sin kak­si poi­kaa, sit­ten tyt­tö, lois­ta­vaa per­he­suun­nit­te­lua!

– Nyt kan­nat­taa sit­ten lo­pet­taa, et­tä jää hyvä maku suu­hun!

– Muis­ta­kaa aja­tel­la myös äi­tiä ja hä­nen jak­sa­mis­taan!

Ja niin elä­mä jat­kuu. Kol­men lap­sen isä ta­kel­te­lee vä­lil­lä sa­nois­saan ja il­moit­taa ole­van­sa kol­men isän lap­si. Prin­ses­sa saa ku­nin­kaal­li­sen ni­men ja jos ei nyt puol­ta val­ta­kun­taa niin vä­hin­tään sa­man ko­koi­sen Bar­bie-ta­lon. Sen, joka on 30 vuot­ta odo­tel­lut uut­ta leik­ki­jää erään töö­lö­läis­rou­van kel­la­ris­sa. Esi­koi­nen omak­suu prin­ses­sa­tit­te­lin niin voi­mak­kaas­ti, et­tei ras­ki luo­pua kut­su­mis­ta­vas­ta vaik­ka voi­si käyt­tää jo ihan si­sa­ren­sa ni­meä.

Prin­ses­sa it­se on help­po kuin mikä, nuk­kuu vii­den tun­nin yö­u­net ja luo suu­ril­la sil­mil­lään niin vieh­ko­ja kat­sei­ta, et­tä olem­me kaik­ki ihan su­laa va­haa hä­nen edes­sään. Mie­leen nou­se­vat ih­mis­ten mo­net kom­men­tit. Ha­lu­ai­sin sa­noa heil­le:

– Ei­hän täl­lais­ta nyt osan­nut suun­ni­tel­la, mut­ta mikä va­hin­ko oli­si ol­lut jos näin ei oli­si käy­nyt. On­nek­si mei­dän ei tar­vit­se it­se oh­ja­ta elä­määm­me, vaan saam­me ol­la osa Ju­ma­lan suun­ni­tel­maa.