Erää­nä syys­kui­se­na kes­ki­viik­ko­na py­säh­dyn Päi­vä­mies­tä lu­kies­sa­ni. Leh­den kes­ki­vai­heil­le on ko­pi­oi­tu ar­tik­ke­li uu­sim­mas­ta Ajan­koh­tais­ta-kir­jas­ta. Teks­tin kes­kel­tä kat­se­le­vat kir­joit­ta­jan mus­ta­val­koi­set kas­vot. Ai­he on van­ha, tut­tu, mut­ta ei kos­kaan tur­val­li­nen. Luen, pa­laan ta­kai­sin kir­joit­ta­jan kas­voi­hin, jat­kan lu­ke­mis­ta. Yri­tän et­siä ku­vas­ta men­nyt­tä. Pien­tä poi­kaa, joka ker­ran tu­han­sien kal­tais­ten­sa ta­voin kä­ve­li kou­luun rep­pu se­läs­sä. Pot­kai­si eh­kä jon­kun ki­ven mat­kal­laan, ku­mar­tui kur­kis­ta­maan lä­hei­sen ojan sam­ma­koi­ta. Mie­tis­ke­li eh­kä kie­len sa­no­ja, ker­tai­li muis­ti­sään­tö­jä tai las­ku­kaa­vaa. Muis­te­li eh­kä, et­tä tu­li­vat­ko si­sä­lii­kun­ta­vaat­teet mu­kaan? Re­pus­sa oli kir­jo­jen li­säk­si kui­ten­kin muu­ta­kin pai­no­las­tia. Poi­kaa kiu­sat­tiin kou­lus­sa.

Kou­lu­kiu­saa­mi­nen on ter­mi­nä mie­les­tä­ni hiu­kan vai­kea, jo­ten pu­hun yleen­sä pel­käs­tään kiu­saa­mi­ses­ta tai kiu­saa­mi­ses­ta kou­lus­sa. Kou­lu­han var­si­nai­ses­ti ei var­mas­ti­kaan kiu­saa ke­tään muu­ten kuin kur­jal­la si­säil­mal­laan tai sie­ni­kas­vus­toil­la ik­ku­noi­den vä­lis­sä. Ikä­vim­mät kiu­saa­mis­ti­lan­teet ajoit­tu­vat useim­mi­ten sin­ne, min­ne kou­lu ei yl­lä: va­paa-ai­kaan, kou­lu­mat­koil­le ja ny­ky­päi­vä­nä va­li­tet­ta­van usein net­tiin ja so­si­aa­li­sen me­di­an vä­li­nei­siin. Tar­kas­ti struk­tu­roi­duis­sa op­pi­mis­ti­lan­teis­sa kiu­saa­mis­ta har­vem­min ta­pah­tuu, sil­lä nii­hin on ai­kui­sen help­poa puut­tua.

Kamp­paa­mi­set, tö­ni­mi­set, hauk­ku­mi­set ja po­ru­kan ul­ko­puo­lel­le sul­ke­mi­set teh­dään siel­lä, min­ne opet­ta­ja ei näe: vä­li­tun­neil­la, käy­tä­vil­lä, kou­lu­mat­koil­la, ret­kil­lä, va­pais­sa ti­lan­teis­sa. Kai­ken tä­män tie­dos­ta­en on ai­na yh­tä eri­kois­ta, et­tä näi­tä va­paam­pia ti­lan­tei­ta lap­set, päät­tä­jät ja kas­va­tu­sa­lan am­mat­ti­lai­set vi­ras­tois­saan kou­luun useim­mi­ten ha­lu­a­vat ja vaa­ti­vat. Ja ym­mär­ret­tä­vää­hän se on­kin: koko elä­mään­sä ei voi hal­li­ta is­tu­mal­la pul­pe­tin ja tuo­lin vä­li­ses­sä suo­jas­sa.

Kiu­saa­mi­nen on vas­ten­mie­li­nen il­miö, ta­pah­tuu sitä sit­ten kou­lus­sa, työ­pai­kal­la tai ko­to­na. Kiu­saa­mi­sen pe­rim­mäis­tä syy­tä on usein pur­ku­kes­kus­te­luis­sa sekä sel­vit­tä­jän et­tä ti­lan­tee­seen ajau­tu­nei­den vai­ke­aa hah­mot­taa. Pää­piir­teit­täin kyse on val­lan­käy­tön­ha­lus­ta, joka tun­tuu ole­van ih­mi­sel­le va­li­tet­ta­van usein si­sään­ra­ken­net­tu­na jo pie­nes­tä pi­tä­en. Lap­suu­si­än al­ku­vai­hei­siin kuu­lu­va huo­mi­on­ha­ku ja nar­sis­ti­nen ajat­te­lu omis­ta oi­keuk­sis­ta ja­los­tu­vat ih­mi­se­lon var­si­tiel­lä vä­hi­tel­len ja ver­hou­tu­vat ai­kui­si­äl­lä hy­vin pei­tel­tyi­nä pil­kah­ta­en vain sil­loin täl­löin jos­tain siel­tä kai­ken lo­mas­ta. Minä it­se ja minä en­sin! -asen­teel­laan lap­set har­joit­te­le­vat tu­le­vaa elä­mää var­ten. So­si­aa­li­sis­ten suh­tei­den konf­lik­teis­sa lap­si tar­vit­see run­saas­ti ai­kui­sen tu­kea, apua ja kan­nus­tus­ta. Tar­vi­taan sen poh­ti­mis­ta, et­tä mi­ten meni noin niin kuin omas­ta mie­les­tä.

Mikä kiu­saa­mis­ti­lan­teen sit­ten lau­kai­see? Kuka kiu­saa ja mik­si? Ki­va­kou­lu.fi-si­vus­to muis­tut­taa, et­tä kiu­saa­mi­seen syyl­lis­ty­vät usein ai­van ta­val­li­set ja mu­ka­vat lap­set, jot­ka yh­des­sä tu­le­vat käyt­täy­ty­neek­si il­ke­äs­ti yh­tä ryh­män jä­sen­tä koh­taan. Ryh­män­pai­ne, heik­ko it­se­tun­to, han­ka­luu­det omas­sa elä­mäs­sä, vää­rät esi­ku­vat ja mal­lit – syi­tä lie­nee yh­tä mo­nia kuin kiu­saa­ji­a­kin. Kiu­saa­mi­sen kit­ke­mi­sek­si kou­luil­la on käy­tös­sään eri­lai­sia mal­le­ja ja oh­jel­mia, mut­ta ikui­suu­son­gel­ma ei pois­tu pel­kän kou­lun toi­min­nan kaut­ta. Tal­koi­siin tar­vi­taan kaik­ki. Kiu­sat­tu­jen ker­to­muk­sia me­di­as­ta seu­ra­tes­sa tun­tee riit­tä­mät­tö­myyt­tä niin kas­vat­ta­ja­na kuin kans­sa­kul­ki­ja­na. Usein niis­sä löy­tyy syy­tet­tä­vä taho: joku joka ei teh­nyt yh­tään mi­tään ja um­mis­ti sil­män­sä. Val­miit toi­min­ta­mal­lit on­gel­man kit­ke­mi­sek­si ovat upei­ta apu­kä­siä, mut­ta kui­ten­kin lop­pu­vii­mein vain laas­ta­ria haa­van pääl­le. Isoin on­gel­ma täs­sä kai­ken taus­tal­la olem­me me ai­kui­set, lap­siem­me van­hem­mat. Kyky sie­tää eri­lai­suut­ta on omi­nai­suus, jo­hon lap­si tar­vit­see yh­tä vah­van mal­lin kuin tar­moon teh­dä ko­ti­töi­tä.

Lap­si ais­tii ym­pä­ris­tös­tään val­ta­vas­ti ää­neen sa­no­ma­ton­ta ja ylös kir­joit­ta­ma­ton­ta vies­tin­tää. Se, mi­ten lap­sen ym­pä­ril­lä ole­vat ai­kui­set pu­hu­vat muis­ta ih­mi­sis­tä, ker­taan­tuu va­li­tet­ta­vas­ti lap­sen suus­sa en­nem­min tai myö­hem­min. Mi­tään sen mas­sii­vi­sem­paa ei tar­vi­ta, yk­si­kin vino hymy, ke­peä nau­rah­dus, pu­hi­na tai huo­kaus riit­tää luo­maan poh­jaa. Suh­tau­tu­mi­sem­me edes jol­la­kin ta­paa eri­lai­siin ih­mi­siin siir­tyy kuin huo­maa­mat­ta eteen­päin. Aja­tus­ta­pam­me mie­his­tä ja nai­sis­ta, li­ha­vis­ta ja lai­hois­ta, ko­ti­mai­sis­ta ja ul­ko­maa­lai­sis­ta, us­kon­nol­li­sis­ta tai sek­su­aa­li­vä­hem­mis­töis­tä ovat vaih­da­tus­pöy­däl­lä lap­si­am­me var­ten. Ja sit­ten me ai­kui­set kuu­lem­me asi­oi­ta mu­ku­lois­tam­me ja häm­mäs­te­lem­me: siis ei meil­lä kos­kaan pu­hu­ta mi­tään tuol­lai­sia, on op­pi­nut var­mas­ti ka­ve­reil­ta.

Niin­pä niin, jon­kun lap­sia ne ka­ve­rit­kin ovat. Jos­sain on se ai­kui­nen, jon­ka asen­teis­sa oli­si va­raa muu­tok­siin. Kiu­saa­mi­ses­ta van­hem­pai­nil­lois­sa pu­hu­mas­sa kier­tä­nyt me­di­a­per­soo­na Kat­ja Ståhl ker­toi vuo­sia sit­ten erääs­sä kou­lu­tus­ti­lai­suu­des­sa aloit­ta­van­sa van­hem­pai­nil­lat ai­na ky­sy­mäl­lä: ”No niin, ne joi­den lap­set ovat nii­tä kou­lu­kiu­saa­jia, nos­ta­kaa­pa te kä­det ylös.” Kos­ka yh­tään kät­tä ei yleen­sä nou­se, on Ståh­lil­la val­mii­na jat­ko­ky­sy­mys: ”No mut­ta hy­vä­nen ai­ka, mis­tä ne kiu­saa­jat sit­ten tu­le­vat, käy­vät­kö ne tääl­lä kou­lus­sa vain pi­ka­vi­sii­til­lä, kiu­saa­vat ja läh­te­vät pois?”

Ai­kuis­vä­es­tös­sä il­me­ne­väs­tä vi­has­ta ja huo­nos­ta käy­tök­ses­tä on mie­les­tä­ni nos­tet­tu edes jol­lain ta­paa tar­peel­lis­ta me­te­liä vas­ta ai­van vii­me ai­koi­na. Eu­roo­pan uu­sien kan­sain­va­el­lus­ten myö­tä esil­le tul­lut ul­ko­maa­lais­vi­ha kam­mot­ta­vi­ne kään­tei­neen on va­li­tet­ta­va esi­merk­ki sii­tä, et­tä ai­kuis­vä­es­tön kas­vat­ta­mi­sel­le su­vait­se­vai­sem­man il­ma­pii­rin luo­mi­sek­si oli­si huu­ta­va tar­ve.

Vaik­ka asia uu­vut­taa, kä­sien nos­ta­mi­nen ylös ei au­ta. Ke­nen­kään ei pidä jää­dä kan­ta­maan epä­oi­keu­den­mu­kais­ta koh­te­lua yk­sin mie­les­sään. Ku­kaan ei saa käyt­täy­tyä vas­toin yh­tei­siä pe­li­sään­tö­jä. Tär­keä asia kiu­saa­mis­ti­lan­tei­den rat­kai­sus­sa kui­ten­kin on – ta­pah­tui­pa kiu­saa­mi­nen mis­sä ta­han­sa – kyky pyy­tää ja an­taa an­teek­si ja unoh­taa. Jos an­teek­si­an­ta­mi­ses­ta ja -saa­mi­ses­ta pu­hu­taan ää­neen ja pie­net­kin sat­tu­muk­set so­vi­taan rei­lus­ti ja heti, ei isom­pia kuor­mia syn­ny niin hel­pos­ti.

Sil­loin Pie­ta­ri tuli Jee­suk­sen luo ja sa­noi: "Her­ra, jos vel­je­ni yhä uu­des­taan te­kee vää­rin mi­nua koh­taan, niin kuin­ka mon­ta ker­taa mi­nun on an­net­ta­va hä­nel­le an­teek­si? Pe­rä­ti seit­se­män ker­taa­ko?" "Ei seit­se­män, vaan seit­se­män­kym­men­tä­seit­se­män ker­taa", vas­ta­si Jee­sus. (Matt. 18:21–22.)