On helppo rakastaa sananvapautta silloin, kun se koskee sitä, saako itse sanoa. Minusta se on silti jotenkin vaikea asia. Pakkaspäivänä, miljoonien muiden kanssa yhtä aikaa, minua melkein puistattaa, kun ajattelen miten isosta asiasta on kyse.
Siellä missä sananvapaus koskee kaikkia, kaikenlaisia kantoja saa olla ja esittää. Kunkin maan lainsäädäntö säätelee, millä tavalla kantojen esittäminen kyseisen valtion rajojen sisällä saa tapahtua. Suomessa toisen pyhää ei saa loukata.
Viime syksynä minulta pyydettiin nupeen, nuorten perjantaihin, tuokiota aiheesta vanhoillislestadiolaiset ja media. Elävästi muistuu mieleen se ilmiömäinen isonen, joka demonäytelmässä matki autoradiota. Kuvattiin satunnaista nuorisoporukkaa, joka oli matkalla jostakin jonnekin. Autossa kanavat vaihtuivat villisti, pompattiin popista rokkiin ja sitten, yhtäkkiä, keskelle voimallista saarnapuhetta. Suviseurakanavan totutusta poikennut meno hämmensi. Sitten joku hoksasi, että luokkakaveri oli ollut menossa suviseuroihin, tuon täytyi olla sieltä.
Toisessa näytelmässä vanhoillislestadiolaiset nuoret, uskovaiset, törmäsivät kesken kyläilyn vieraantuntuiseen omaa herätysliikettä koskevaan uutisointiin. Kukin reagoi oman kokemuspiirinsä ja temperamenttinsa perusteella, ja se aiheutti porukassa kitkaa. Piti keittää sopukahvit ja jatkaa sitten juttua.
Oli helppo tarttua media-aiheeseen kokemuspohjaisesti. Kysyin apua raamatullisuuteen ja sainkin: Raamatussa alkuseurakunnan jäsenet saivat tehtäväkseen viedä viestiä Jeesuksesta kaikelle kansalle. Sama lähetystehtävä jatkuu sananvapauden suojissa yhä monenlaisemmilla tavoilla.
Valtiollisen sananvapauden juuret eivät ole Suomessa kovin pitkät. Tällä hetkellä meillä on täällä periaatteiltaan riippumaton ja sitoutumaton valtion media, Yleisradio. Sen lisäksi on paljon avoimesti jonkin tietyn arvopohjan perustalta viestiviä, tämäkin postaus osana yhtä sellaista.
Joskus ajattelen Yleisradion toimittajia myötätunnolla. On siinä tekemistä, että palvelisi jokaista kansalaista ja antaisi kaikille äänen. Ja sitten kun on vielä kaiken kansan media, tämä netti.
Tuo edellinen tuli kyllä vähän mielensäpahoittajan äänellä, ei se mitään, moni varmaan tuntee tyypin. Minusta se on hellyttävä hahmo, kun siinä on niin paljon tuttu(j)a. Mielensäpahoittaja hammastelee kaikkea kokemaansa uhrimielellä, siitä ei liene tavoitteeksi. Julkisen sanan neuvosto valvoo Suomessa median toimintaa. Sinne voi ottaa yhteyttä, jos jokin uutinen tai muu mediaesitys on yksilöä tai kansanryhmää loukkaavaa.
Löysin netistä Ei vihapuheelle -nimisen liikkeen. Liike haluaa tuoda julki, että Suomessakin kuka tahansa voi kohdata vihapuhetta, ja siksi tavoitteena on ”edistää sananvapautta ja yhdenvertaisuutta verkossa ja sen ulkopuolella”. Julkisen sanan neuvostolle on aitoa tarvetta.
Vähintään yhtä paljon kuin Ylellä ja muissa sitoutumattomissa mediataloissa, tasa-arvoisen sananvapauden kanssa on tekemistä monessa isossa perheessä ja miksei kavereittenkin keskellä. On paljon helpompi ottaa oma sananvapaus käyttöön kuin antaa se kaikille muillekin, kuunnella. Se on ainakin oma kestoläksyni.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys