Rupesin miettimään tuota pyhäasiaa. Olin ajellut liki 700 kilometriä, ja vaikka lähdin matkaan keskisuomalaisen vuoren juurelta, näkymä pysäytti. Tuntui, että näkyi silmänkantamattomiin. Minun ystäväni asuu täällä! Pyhätunturi on hänen arkeaan.
Matkalla kuuntelin äänikirjaa, jossa puhuttiin erilaisista kulttuureista samojen maiden sisällä. Hankaluuksia tuli siitä, kun erilaiset asiat olivat pyhiä. Kesken ärhäkän kohtauksen pysähdyin katsastamaan koskipaikan, joka oli tärkeä vuosien takaa.
Potkin auton alta lumipaakut pois, jatkoin matkaa.
Perillä hämmästelin rauhaa ja päätin melkein muuttaa – siihen ajatukseen ei tosin paljon tarvita, koska uusiin paikkoihin on hyvin helppo ihastua – sitten vain annoin hengityksen syvetä ja kannoin kassit sisälle.
Mitä pyhä on?
Pyhää on määritelty ainakin näin Viitsisitkö sittenkin katsoa itse, googlen äärellä kuitenkin, kun tämä tekstikin tulee netin kautta. Tätä kirjoittaessani olen pelkän näppäimistön äärellä, sillä puhelin ei suostu jakamaan nettiä, enkä tiedä, missä ystävän nettitikku on.
Samainen ystävä kertoi valtavan kauniista paikasta, jonne kannattaisi kesällä mennä. Syvässä kapeassa kivisessä kurussa virtaa puro, jonka rinnalla kulkevat pitkospuut. Kurun päässä on melkein pakko pysähtyä. Putous virtaa seinämää pitkin alas. Ei kuulu muuta kuin valtava solina, joka saa kaikunsa tunturin seinämistä. Se paikka, Isokuru, on ollut saamelaisille pyhä.
Kerran jututin suntiota, joka tykkäsi työstään kovasti. Hän kertoi nauttivansa siitä, että saa valmistaa ihmisille tilan kohdata pyhää.
Ajattelenkohan hassusti, jos ajattelen, että pyhä on jotakin mikä saa ihmisen pysähtymään ja rauhoittumaan ja näkemään, mikä on hänen paikkansa luomakunnassa. Mikään paikka ei itsessään ole pyhä, vaan Jumala puhuttelee ihmistä vaikuttavissa luonnon paikoissa ja erikseen rakennetuissa tiloissa. Tuo pyhän kokeminen saa ihmisen näyttäytymään itselleen välillä hölmönäkin, kuten hampaitten valkoisuutta miettivänä.
Yhtä lailla pyhä voi koskettaa kaukana tunturista, kaupungissa silmälasiostoksilla, kun keskustelu kulkee makutuomareitten kanssa hetkeksi arvovalintoihin. Pahviset takeawayt pysähtyvät odottamaan suunvuorojaan, kuunnellaan vuorotellen, ja silmistä näkee, että nämä asiat ovat meille tärkeitä.
Pyhästä hengestä – siitä, mikä järjelle käsittämättömällä tavalla yhdistää ajasta ja paikasta riippumatta – uskallan kirjoittaa vain arasti tapaillen. Muistelen kuulleeni, että se on kuin arka lintu. Tiedän, miltä tuntuu, jos se on lentämässä pois. Tulee kylmä. Tuntuu tärkeimmältä, että Pyhä henki on se, mikä tekee eläväksi, lämpimäksikin se voi tehdä.
Nyt olen vielä pohjoisessa. On aika helppo olla kiitollinen tästä huminanhiljaisesta hetkestä. Aamukahvipöytään paistaa tunturiaurinko, enkä romantisoi yhtään, se paistaa. Ystävän lumivalkean koiran nimi on Taika, ja se on sille oikein sopiva nimi. Annan sen tulla rapsutettavaksi. En käy töiden kimppuun aivan vielä.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys