Suo­si­tel­tu loo­gi­sen ajat­te­lun ja in­tui­ti­on yh­dis­tel­mä kuu­los­ti äk­ki­sel­tään ai­ka na­pa­kal­ta pa­ke­til­ta. Isot ko­ko­nai­suu­det ja­e­taan pik­ku pa­loik­si ja aja­tel­laan pe­räk­käin. Nii­tä asi­oi­ta, joi­ta ei voi ja­kaa ei­kä lait­taa pe­räk­käin, aja­tel­laan ko­ko­nai­si­na.

Ko­lut­tiin ää­neen lu­kien soh­val­la maa­ten Des­car­te­sin Jär­jen käyt­tö­oh­jet­ta, joka to­det­tiin tar­peel­li­sek­si. Pien­tä epä­sel­vää kir­ja­vien maa­il­moit­tem­me kä­sit­tä­mi­seen vie­lä jäi.

Tar­tut­tiin Raa­mat­tuun.

Otet­tiin Jo­bin kir­ja, kos­ka lu­ke­mi­sys­tä­vä ni­me­si Jo­bin suo­sik­ki­hah­mok­seen. Hä­nen mie­les­tään sii­nä on yh­tä in­hi­mil­li­siä elä­mä­noh­jei­ta kuin An­nas­sa, mut­ta pal­jon kau­niim­min.

Pil­ven­hat­ta­roi­hin minä vaa­te­tin me­ren, myrs­ky­pil­vil­lä sen ka­pa­loin. Minä laa­din sil­le lait ja ra­jat ja ase­tin por­tit ja sal­vat sen tiel­le, ja sa­noin: ”Tä­hän as­ti, ei edem­mäs! Täs­sä on si­nun yl­peit­ten aal­to­je­si raja.” (Job. 38:9)

Hur­ja­kin Jo­bin kir­ja on, rank­ka mies­koh­ta­lo, jos­sa pelk­kä asen­ne ei au­ta.

Jos sa­non it­sel­le­ni: "Nyt minä unoh­dan mur­heet, otan iloi­sen il­meen, nau­ran", niin koh­ta is­kee mi­nuun uu­si kau­hu. (Job. 9:27)

Kär­si­mys­ten­sä kes­kel­lä Job toi­voo tu­le­van­sa kuul­luk­si ja näh­dyk­si.

Kun­pa mi­nun sa­na­ni kir­joi­tet­tai­siin muis­tiin, kun­pa ne tal­le­tet­tai­siin kir­jaan, uur­ret­tai­siin kal­li­oon ikui­sik­si ajoik­si tal­tal­la ha­ka­ten, lyi­jyl­lä piir­tä­en! (Job. 19:24)

Niin on käy­nyt, ja saa­ta­vil­lam­me ole­va kir­ja on tul­vil­laan sekä in­hi­mil­lis­tä vii­saut­ta et­tä kir­jal­lis­ta ko­meut­ta.

Nä­et­kö vir­ta­he­von? Minä olen sen teh­nyt, niin kuin olen teh­nyt si­nut. Se syö ruo­hoa kuin leh­mä, mut­ta nä­et­kö, mi­ten vah­vat ovat sen lan­teet, nä­et­kö, mi­ten voi­mak­kaat ovat sen vat­san li­hak­set. Sen hän­tä on kuin seet­rin run­ko, rei­sien jän­teet ovat kuin pu­not­tua köyt­tä. Luut ovat kuin prons­si­put­ket, sel­kä­ran­ka on kuin rau­taa. (Job. 40:15)

Häm­mäs­te­lin, kuin­ka mo­net sa­duis­ta tu­tut ta­ri­nan ele­men­tit löy­ty­vät Raa­ma­tus­ta. Mut­ta Jo­bin sa­tu­mai­nen on­nen pa­lau­tu­mi­nen on­kin tot­ta, us­ko-tot­ta.

Niin Her­ra siu­na­si Jo­bin elä­män lop­pu­a­jan vie­lä run­saam­min kuin oli siu­nan­nut sen al­ku­a­jat. Hä­nel­lä oli nyt lam­pai­ta ja vuo­hia nel­jä­tois­ta­tu­hat­ta, kuu­si­tu­hat­ta ka­me­lia, tu­hat kyn­tö­pa­ria här­kiä ja tu­hat aa­sin­tam­maa. Hän sai vie­lä seit­se­män poi­kaa ja kol­me ty­tär­tä. Yh­del­le tyt­tä­rel­le hän an­toi ni­mek­si Je­mi­ma, toi­sel­le Ke­sia ja kol­man­nel­le Ke­ren-Puk. Ei­kä koko maas­sa ol­lut kau­niim­pia nai­sia kuin Jo­bin tyt­tä­ret. Hei­dän isän­sä an­toi heil­le­kin pe­rin­tö­o­suu­den niin kuin hei­dän vel­jil­leen. (Job. 42:12)

Jo­bin loh­dul­li­nen vies­ti on sama kuin mil­joo­nil­la mus­til­la mer­keil­lä tu­han­sil­la pa­pe­reil­la, ei tar­vit­se kä­sit­tää enem­pää, ja val­lit­se­vien reu­na­eh­to­jen hy­väk­sy­mi­nen joh­taa tyy­ty­väi­syy­teen. Jär­keä käy­te­tään sii­hen, mi­hin se yl­tää.

Ja toki, myös niis­tä van­hois­ta fi­lo­so­fi­ois­ta saa työ­ka­lu­ja. Jos uu­des­sa avo­au­las­sa ih­me­tyt­tää: mikä se täm­möi­nen paik­ka on? Voi to­de­ta vaik­ka­pa kar­te­si­o­lai­sen yk­sin­ker­tai­ses­ti > paik­ka on ym­pä­röi­vän kap­pa­leen si­sä­pin­ta.