Luin nimeni uutisesta, jossa kerrottiin Päivämiehen verkkolehden uudet bloggarit. Päätös tuli siinä. En enää kehdannut perua, vaikka vähällä se oli.
Blogistiksi kysyttäessä ensimmäinen ajatus oli, että en minä voi. Siinä tyssäävät uudet yhteistyökuviot, jos Googlesta löydyn minä täältä. Vähän hidasti sekin, että näihin blogeihin on etsitty perheettömän näkökulmaa. Minäkö ikkunaksi niin monille erilaisissa elämänkuvioissa eläville sinkuille? Hui hai!
Tykkään tuosta ikkuna-ajatuksesta aina vain. Omassa kodissani minulle on tärkeä olohuoneen lattiaan asti ulottuva iso ikkuna, josta näkyy kaistaleet peltoa, metsää ja vettä. Jos katson vain ihan alas, näkyy parkkipaikka. Kerran näin ketun. Vaikka remontoisin paikalle koko seinän kokoisen ikkunan, kukaan muu ei näkisi kanssani ihan samaa maisemaa. Kun paksut verhot ovat kiinni, ei näy kumpaankaan suuntaan.
Ihmisten koteihin ja elämiin voi katsoa nykyisin yhä useammanlaisista ikkunoista. Välillä tuntuu, että verhoja saisi käyttää enemmän. Kasvimaakavereitten pikkujoulussa naurettiin, että meidän kasvattajien arkisista edesottamuksista saisi aikaan monenmoisia videonpätkiä. Toiset saisivat nauraa ja ajatella, että onneksi minulle ei käynyt noin. Kyllä tämä blogi on minulle kuitenkin luontevampi vaihtoehto.
Suostumus kasvoiksi ja ääneksi pisti aika nöyräksi. Arkeen tuli uudenlaista, joka sopukkaan ulottuvaa, kysyvää valoa. Mikä elämässäni on oikeasti merkityksellistä? Millaiset asiat ovat kertomisen ja kirjoittamisen väärtejä? Tarkennanko katseen parkkipaikan roskakatokseen vai järven takana siintävään Harjun tornin valoon?
Ajattelin puhujiakin. Heidän nimensä on netissä, kun selitetään Jumalan sanaa. Minä kirjoitan omalla äänellä omasta elämänpiiristäni ja haluan sillä tavalla toimia avoimuuden rakentajana.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys