Lap­suu­des­ta­ni muis­tan Alek­sis Ki­ven ru­non Kau­ka­met­sä. Tuos­sa ru­nos­sa pik­ku­poi­ka näki kor­ke­al­ta kal­li­ol­ta si­ner­tä­vän hon­ka­met­sän, jo­hon päi­vä pais­toi ja jon­ne joh­ti kul­ta­san­noi­tet­tu tie. Lap­se­na kii­pe­sin val­ko­run­koi­seen ko­ti­koi­vuun, jos­ta sil­mie­ni eteen avau­tui tuo sama nä­ky­mä – si­ni­nen kau­ka­met­sä.

Muis­to kau­ka­met­säs­tä avau­tuu nyt vuo­si­kym­me­nien jäl­keen Lau­ri Poh­jan­pään ru­nos­ta Lap­suu­den maa. Sii­nä ker­ro­taan maa­il­man si­ni­sim­mäs­tä met­säs­tä, jon­ne ”yhä unis­sa­ni va­el­lan”. Vas­ta­sin tuo­hon kai­pauk­seen ja kii­pe­sin sa­maan ko­ti­koi­vuun kuin lap­se­na. Koi­vun run­gos­sa val­koi­nen tuo­hi oli muut­tu­nut jo har­maak­si kaar­nak­si. Kii­pe­sin niin ylös, et­tä pää­sin nä­ke­mään ”kau­as, kau­as sin­ne” – si­ni­seen met­sään. Siel­tä yl­hääl­tä tai­toin kim­pun vih­rei­tä ok­sia ja vein ne van­hem­pie­ni hau­dal­le.

Toi­nen kau­ko­kai­puu­ta he­rät­tä­nyt runo lap­suu­des­sa­ni oli P. J. Han­ni­kai­sen Pai­me­nen syys­lau­lu. Se ker­too puus­ta va­ri­se­vis­ta leh­dis­tä, ke­sä­mail­le rien­te­le­väs­tä lin­nus­ta sekä pai­men­po­jas­ta tai ty­tös­tä, joka ei pää­se­kään len­toon vaan jou­tuu jää­mään syk­syyn ja ikä­vään. Mi­nä­kin hy­väs­te­lin pik­ku­poi­ka­na muut­to­lin­nut syk­syl­lä. Kat­se­lin nii­den pe­rään. Aja­tuk­se­ni tii­vis­tyi­vät Ei­no Lei­non sa­noi­hin: ”Mut tal­ven pois­tu­neen kun tääl­tä näät­te, ma ru­koi­len, ma pyy­dän: pa­lat­kaa!”

Tänä syk­sy­nä seu­ra­sin syys­muut­toa lap­suu­te­ni mai­se­mis­sa. Lo­ka­kui­sen aa­mu­au­rin­gon en­sim­mäi­set sä­teet koh­ta­si­vat su­muun ver­hou­tu­neen la­keu­den ja vär­jä­si­vät mai­se­man purp­pu­raan. Kur­jet oli­vat liik­keel­lä. La­ta­sin va­lo­ku­van läh­te­vis­tä kur­jis­ta Fa­ce­boo­kin luon­non­va­lo­ku­vaa­jien si­vul­le. Sin­ne tuli pal­jon kom­ment­te­ja, jot­ka il­men­si­vät kau­ko­kai­puu­ta:

”Mi­nul­le tuli kau­he­an ikä­vä sin­ne Poh­jan­maal­le.”

”Pää­si­si­pä nii­den mu­kaan.”

”Nyyh, ai­na hai­ke­aa.”

"Tur­val­lis­ta mat­kaa, rak­kaat muut­ta­jat, ter­ve­tu­loa taas.”

Kau­ko­kai­puun syn­ty­mis­tä on tut­kit­tu myös ge­neet­ti­ses­ti. Kau­as va­el­ta­neis­sa kan­sois­sa – joi­hin suo­ma­lai­set kuu­lu­vat – esiin­tyy ylei­se­nä mat­kus­tus­kai­puu­ta he­rät­tä­vä gee­ni DRD4. Tä­män gee­nin syn­nyt­tä­mä elä­mys­ha­kui­suus on ky­sei­sen tut­ki­muk­sen mu­kaan pe­rin­nöl­lis­tä.

Mitä kai­paus on ja mitä se mer­kit­see? Psy­ko­lo­git ker­to­vat, et­tä ih­mi­sen koh­ta­lo­na on kan­taa mu­ka­naan ai­nais­ta kai­puun­tun­net­ta. Ih­mi­sel­lä on hyvä ol­la haa­vei­ta, unel­mia ja kai­puun­koh­tei­ta. Kai­paus voi ol­la pel­käs­tään po­si­tii­vi­nen, iha­na tun­ne, joka on osa on­nel­lis­ta elä­mää.

Kai­paus voi ol­la ve­toa jo­hon­kin toi­sen­lai­seen – jo­hon­kin, jota ei täs­sä to­del­li­suu­des­sa ta­voi­ta. Ei­no Lei­non ru­nos­sa pu­hu­taan mie­len apeu­tu­mi­ses­ta. Mie­les­tä­ni kai­paus on kui­ten­kin eri asia kuin suru ja sen ai­heut­ta­ma mie­len apeu­tu­mi­nen. Kai­pauk­seen liit­tyy läm­pi­miä tun­tei­ta ja nos­tal­gi­aa. Kai­pauk­ses­sa on pal­jon po­si­tii­vis­ta ja hy­vää. Sen kaut­ta avau­tuu kii­tol­li­suus.

Kai­paus ja täs­sä het­kes­sä elä­mi­nen ei­vät sul­je pois toi­si­aan. Jäl­kim­mäi­nen voi an­taa voi­maa täl­le päi­väl­le, ja aut­taa unoh­ta­maan ei­li­sen ja huo­mi­sen päi­vän huo­lia. Kai­puun kaut­ta voi us­koa ja toi­voa, et­tä edes­sä­päin on jo­tain vie­lä pa­rem­paa. Ajat­te­len, et­tä kai­paus ve­tää eteen­päin sa­mal­la ta­val­la kuin unel­mat.

Mat­kal­la Af­rik­kaan kur­jet kul­ke­vat Pa­les­tii­nan kaut­ta. Mo­net niis­tä py­säh­ty­vät het­kek­si le­väh­tä­mään Ge­ne­sa­re­tin­jär­vel­lä. Tuon jär­ven ran­nal­la Jee­sus piti vuo­ri­saar­nan, jos­sa ke­hot­ti kat­so­maan tai­vaan lin­tu­ja: ”äl­kää siis huo­leh­ti­ko huo­mis­päi­väs­tä, se pi­tää kyl­lä it­ses­tään huo­len. Kul­le­kin päi­väl­le riit­tä­vät sen omat mur­heet.” (Matt. 6: 34.)

Kuu­si­sa­taa vuot­ta en­nen Kris­tus­ta myös pro­feet­ta Je­re­mia seu­ra­si sa­mal­la alu­eel­la lin­tu­jen muut­toa ja opet­ti: ”Pääs­ky­nen ja kur­ki pi­tä­vät vaa­rin tu­lo­a­jas­tan­sa” (Jer. 8: 7). Hän ha­lu­si osoit­taa, et­tä muut­to­lin­nut tie­tä­vät muut­to­ai­kan­sa, mut­ta ih­mi­nen ei ym­mär­rä, mitä Her­ra on sää­tä­nyt: ”Jo­kai­nen juok­see kii­rees­ti omaa tie­tään” (Jer. 8: 6). Kur­jet len­tä­vät au­ras­sa ja pää­se­vät täl­lä ta­val­la sa­mal­la voi­ma­mää­räl­lä lä­hes kak­sin­ker­tai­sen mat­kan. Kun tuul­ta hal­ko­van voi­mat vä­he­ne­vät, toi­nen ot­taa sen pai­kan. Tois­ten tuki on tär­ke­ää myös meil­le ih­mi­sil­le.

Muut­to­lin­nut ei­vät lau­la ei­vät­kä pesi tal­veh­ti­mi­sa­lu­eil­laan. Ne odot­ta­vat het­keä, jol­loin pää­se­vät läh­te­mään pe­si­mä­a­lu­eil­leen. Us­ko­vai­set­kin voi­vat tun­tea ole­van­sa tääl­lä maa­il­mas­sa vie­rai­ta ja muu­ka­lai­sia ja kai­va­ta uu­teen isän­maa­han. Sii­o­nin lau­lus­sa us­ko­vai­sia ver­ra­taan tai­vaan iha­niin lin­tu­siin, jot­ka pau­haa­van me­ren ta­ka­na nä­ke­vät iha­nan rau­han ran­nan: "Te lin­nut kaik­ki­al­la, vi­ser­tä­en nyt len­nel­kää, sy­dä­met täyn­nä ikä­vää, ikui­seen rau­han maa­han.”

Kun ih­mi­nen on eros­sa Ju­ma­las­ta, hän voi ko­kea sy­vää kai­puu­ta Luo­jaan­sa koh­taan. Kirk­koi­sä Au­gus­ti­nuk­sen sa­noin: ”Ih­mi­sen sy­dän on le­vo­ton, kun­nes se löy­tää le­von Ju­ma­las­sa.”