Näin jou­lun­vie­ton lop­pu­puo­lel­la aja­tuk­set py­säh­ty­vät eri­lai­siin jou­lu­a­jan muis­toi­hin. Elä­mä­ni en­sim­mäi­nen muis­to liit­tyy tyt­tö­vau­vaan, sis­koo­ni, joka syn­tyi ko­tiim­me jou­lu­na. Olin sil­loin kol­mi­vuo­ti­as taa­pe­ro. Vau­va sai­ras­tui ja eli vain va­jaat kol­me kuu­kaut­ta. Muis­tan, kuin­ka isot sis­kot ker­toi­vat, et­tä vau­va pää­see tai­vaa­seen ja hä­nes­tä tu­lee pik­ku­en­ke­li. Mie­leen on jää­nyt suru, joka las­keu­tui ko­tiin. Mi­nul­le jäi kui­ten­kin pik­ku­sis­kon koh­ta­los­ta tur­val­li­nen muis­to. Tai­vaas­sa on hyvä ol­la. Siel­lä on en­ke­lei­tä, sis­ko­ni­kin, ja hän odot­taa siel­lä mei­tä lä­hei­siä.

Lap­suu­den jou­luis­ta on vain iloi­sia muis­to­ja. Aat­toil­lan odo­tus, ra­di­on jou­lu­lau­lut ja jou­lu­rau­han ju­lis­tus, jou­lu­sau­na ja jou­lu­pu­kin käyn­ti ovat tal­ti­oi­tu­neet mie­leen. Lah­ja­kää­rön si­säl­tä saat­toi löy­tyä kynä ja vih­ko tai muu­ta pien­tä. Hau­doil­la ei käy­ty. Suru ja ikä­vä ei­vät liit­ty­neet lap­suu­te­ni jou­lui­hin. Isä luki aat­toil­ta­na jou­lu­e­van­ke­liu­min, ja jou­lu­päi­vän tun­nel­ma oli har­ras. Ta­pa­ni­na ja uu­den­vuo­den­päi­vä­nä teh­tiin kaik­kea ki­vaa. Jou­lu­ai­ka päät­tyi lop­pi­ai­seen ja kou­lun al­ka­mi­seen.

Nuo­ruu­des­ta muis­tan het­ken, kun aat­toil­ta­na ava­sim­me jou­lu­pa­ket­te­ja. äi­ti is­tui uu­nin vie­rel­lä ja hy­myi­li. Har­maan­tu­vat hiuk­set oli si­dot­tu nut­tu­ral­le. Hius­ten al­ta nä­kyi pai­koin pää­nah­ka. Se oli merk­ki sai­rau­des­ta. Mie­tin sil­loin, et­tä oli­si­ko tämä vii­mei­nen jou­lu, jol­loin koko per­he on vie­lä yh­des­sä. Pian äi­ti kuo­li­kin, ja tä­män jäl­keen hau­dal­la käy­mi­nen oli osa jou­lu­at­to­jam­me.

Kun omat lap­se­ni oli­vat pie­niä, ha­lu­sin an­taa heil­le sa­man­lai­sen ko­ke­muk­sen jou­lus­ta kuin it­sel­lä­ni oli ol­lut lap­suu­des­sa. Mie­leen on jää­nyt las­ten ai­to ilo jou­lu­aat­to­na, ai­van sa­man­lai­nen kuin mi­nul­la­kin oli ol­lut. Mut­ta on­ko oma ko­ke­muk­se­ni jou­lus­ta ol­lut ai­kui­se­na enää sama kuin en­nen? Tätä olen miet­ti­nyt, kun lap­se­ni ovat jos­kus jou­lu­na ky­sy­neet: Mik­si olet vai­pu­nut aja­tuk­sii­si? Mik­si olet su­rul­li­nen?

Olen­ko ol­lut su­rul­li­nen? Vai kuu­luu­ko jou­lui­hi­ni ny­kyi­sin erään­lai­nen ikä­vöin­ti? Mitä ikä­vöin? Ikä­vän tuo­vat mu­ka­naan mo­net tu­tut jou­lu­lau­lut lap­suu­des­ta ja nuo­ruu­des­ta. Tuo­ko lau­lu ”Var­pu­nen jou­lu­aa­mu­na” mie­lee­ni pik­ku­sis­ko­ni kai­pauk­sen? Muu­tun­ko Kons­ta Jyl­hän jou­lu­lau­lun mu­kai­ses­ti sy­dä­mes­sä­ni pie­nek­si lap­sek­si, joka kii­ruh­taa äi­din hau­dal­le ja vie sin­ne va­lon. Et­sin­kö siel­tä loh­du­tus­ta: ”älä huo­lii­si jää, nos­ta pys­tyyn taas pää. Joka het­ki sun kans­sa­si käyn…” Ikä­vöin­kö lap­suu­den jou­lu­ja, jol­loin puut­teen­kin kes­kel­lä kaik­ki tun­tui vain hy­väl­tä?

Asi­an­tun­ti­jat sa­no­vat, et­tä ikä­vöi­mi­nen on usein myön­tei­nen tun­ne. Ikä­vä mer­kit­see sitä, et­tä elä­mäs­sä on ol­lut jo­tain tär­ke­ää, mitä voim­me kai­va­ta. Ikä­vän koh­tee­na voi­vat ol­la ih­mi­set, pai­kat tai olo­suh­teet. Ikä­vä pi­tää si­säl­lään myös hy­viä muis­to­ja, jot­ka he­rät­tä­vät kai­paus­ta. On ol­lut iloi­sia asi­oi­ta, mut­ta mie­lem­me on eh­kä jo hy­väk­sy­nyt, et­tä nii­den ai­ka on men­nyt.

Suo­mes­sa on vah­vat jou­lun­viet­to­pe­rin­teet, ja koko maa hil­je­nee. Yh­tei­sel­tä juh­lal­ta odo­te­taan ko­vin eri­lai­sia asi­oi­ta. Ruuh­ka­vuo­sia elä­vät van­hem­mat odot­ta­vat het­ken hen­gäh­dys­tä, lap­set lah­jo­jaan, su­vun van­hem­pi pol­vi voi odot­taa huo­mi­o­ta ja kuun­te­lua. Jou­lu­ai­ka­na tun­teet vaih­tu­vat. Jou­lu­aat­toon, jou­lu­päi­vään, ta­pa­nin­päi­vään, uu­den­vuo­den aat­toon ja uu­den­vuo­den päi­vään liit­ty­vät eri­lai­set tun­ne-elä­myk­set. Py­sym­me­kö nii­den mu­ka­na? Tun­nis­tam­me­ko nii­tä, vaik­ka ne vai­kut­ta­vat mie­li­a­laam­me? Eh­dim­me­kö tai ha­lu­am­me­ko nii­tä tun­nis­taa?

Jou­lu on rau­han, rak­kau­den ja hy­vän tah­don juh­la, mut­ta sii­hen voi liit­tyä myös ah­dis­tu­nei­suu­den ja rau­hat­to­muu­den tun­net­ta. Ikä­vät asi­at saat­ta­vat nous­ta esil­le. Ah­dis­tus on usein epä­miel­lyt­tä­vää ja elä­mää hait­taa­vaa. Jou­luun voi liit­tyä ”on­nel­li­suu­den pak­ko”. Lap­sil­la täy­tyy ol­la iha­naa. Kai­ken täy­tyy on­nis­tua. Tämä li­sää pai­nei­ta. Pa­ko­tet­tu ilo kuo­lee hel­pos­ti. Jou­lu voi ol­la suo­rit­ta­mis­ta.

Muis­tan nuo­ruu­des­ta­ni Oi­va Pa­lo­hei­mon ru­non ”Vii­si­tois­ta­vuo­ti­aan ru­kous”. Sii­nä pu­hu­taan rau­hat­to­mas­ta sy­dä­mes­tä: ”En tie­dä, Jee­sus, mitä / mä sul­ta pyy­täi­sin. / Ei mul­ta mi­tään puu­tu… /…Mut mikä mi­nun on?” Mi­nus­ta tun­tui, kuin oli­sin ha­lun­nut rien­tää tuon nuo­ren poh­dis­ke­li­jan avuk­si.

Rau­hat­to­muu­teen ja ah­dis­tu­nei­suu­teen voi liit­tyä sa­noit­ta­ma­ton­ta kai­puu­ta. Se voi ol­la si­säis­tä ikä­vää jo­hon­kin suu­rem­paan kuin ar­ki­seen elä­mään liit­ty­viin asi­oi­hin. Se voi ol­la to­del­li­sen jou­lu­rau­han kai­puu­ta. Kun Jou­lun Lap­si saa tul­la asu­maan sy­dä­meen, löy­tyy so­vin­to tä­män kai­pauk­sen kans­sa ja se tuo si­säi­sen rau­han. Kau­niis­ti sa­no­taan Sii­o­nin lau­lus­sa tä­män rau­han löy­tä­neis­tä ih­mi­sis­tä: ”Vaan näit­kö hei­dän kat­set­taan / niin kir­kas­ta? / Se rau­ha­ton ei ol­lut­kaan / vaan tyy­ni kai­paa­va.” (Sl. 288:6, Gus­taf Le­wen­haupt.)

Näi­tä vii­mei­siä ri­ve­jä kir­joit­ta­es­sa­ni saan vies­tin kol­mi­vuo­ti­aan ty­tön pois­me­nos­ta. Aja­tuk­se­ni pa­lau­tu­vat kir­joi­tuk­sen al­kuun, omaan pik­ku­sis­koo­ni – jou­lun lap­seen. Suru-uu­ti­seen liit­ty­väs­sä vies­ti­ket­jus­sa su­re­via loh­du­te­taan sa­mal­la aja­tuk­sel­la, joka toi loh­tua omas­sa lap­suu­den­ko­dis­sa­ni vuo­si­kym­me­niä sit­ten: ”…ty­tär on nyt pie­ni en­ke­li”. Suru, kai­paus ja kii­tol­li­suus yh­dis­ty­vät lä­hi­o­mai­sen vies­tiin: ”Kii­tos osa­no­tos­tan­ne. Ra­kas lap­sen­lap­se­ni on hy­väs­sä tur­vas­sa.”