Kun olin lapsi, kotikylälläni pidettiin pyhäkoulua. Isäni oli yksi opettajista. Koko kylän lapset osallistuivat pyhäkouluun taustoista riippumatta. Muistan, että pyhäkoulun lopuksi isä saattoi mäihätä naurista ja tarjota sitä veitsenkärjellä pyhäkoululaisille. Sitä en muista, mitä isä opetti pyhäkoulussa, mutta joillekin opetus oli jäänyt mieleen – loppuiäksi.
Muutama vuosi sitten sain pyynnön käydä sairaalassa. Siellä oli yksi lapsuudenkotini naapurintytöistä. Hän oli sairas, eikä hänellä ollut enää monta elonpäivää jäljellä. Hän ilahtui, kun näki minut huoneensa ovella: ”Olipa mukava, kun tulit!”
Sairas kertoi, että kun hänellä oli nyt aikaa miettiä asioita, hän oli muistanut isäni pitämät pyhäkoulut yli 60 vuoden takaa. Hänelle oli jäänyt niistä mieleen anteeksiantamus. Hän kysyi, voisiko hän nyt omistaa tuon anteeksiantamuksen omalle kohdalleen. Siunasin häntä ja hän sanoi: ”Kiitos.”
Sairas kertoi, että hänen isänsä kuolemasta oli yli 50 vuotta ja pian hänet voidaan haudata isän kanssa samaan hautaan: ”Kun olin pieni tyttö, isällä oli aina kiire, ja hänellä ei ollut aikaa ottaa minua syliin – nyt pääsen isän syliin.”
Kerroin sairaalle, että kun hänen isänsä oli sairastanut samaa tautia, minun äitini oli käynyt hänen luonaan, ja isä oli tehnyt parannuksen. Sairas ei tiennyt tästä. Hän oli kuulemastaan hyvin iloinen ja toisti ajatuksen, että nyt hän pääsee isänsä syliin.
Sairaan kuoltua kävin hänen veljensä luona toisessa sairaalassa. Muistelin hänenkin kanssaan isäni pitämää pyhäkoulua ja meillä kotona pidettyjä seuroja. Miehen katse kirkastui: ”Minun luonani kävi pappi, ja se pappi teki minulle parannuksen.”
Kesti hetken, ennen kuin ymmärsin, mitä mies tarkoitti. Sanoin sitten hänelle, että nythän sinä olet uskovainen. Mies totesi hymyillen, että niin olen. Lähdön hetkellä siunasin häntä pyytämättä. Jälleen miehen silmät kirkastuivat: ”Noin se pappikin sanoi minulle!”
Eräänä sunnuntaiaamuna talitiainen koputti nokallaan olohuoneemme ikkunaa. Ajattelin, että onkohan linnulla nälkä. Ajatus toi mieleeni sairaalassa olevan miehen – olisiko hänellä evankeliumin nälkä. Menin autolle ja ajoin sairaalaan. Perille päästyäni sairas nosti vuoteessaan päätään: ”Olen odottanut sinua.” Sain tarjota hänelle elämän leipää.
Kerroin miehelle, että olin käynyt sairaalassa katsomassa hänen siskoaan ja tämäkin oli halunnut tehdä parannuksen. Kerroin, että myös hänen vanhempansa olivat kuolleet uskovaisina. Mies kertoi, että hänen parannuksentekonsa ei ollut papin ansiota, vaan uskomisen asiat olivat olleet hänen mielessään jo useita vuosia sen jälkeen, kun hän oli ollut vaarassa kuolla. Kun pappi tarjosi anteeksiantamusta, hän oli valmis ottamaan sen vastaan.
Kun kävimme viimeistä kertaa miehen luona, hän tuntui elävän mennyttä aikaa. Sairaus oli edennyt, ja miehen ajatukset pyörivät vanhoissa asioissa. Yksi asia nykyisyydestä oli kuitenkin kirkkaana hänen mielessään – hän oli saanut uskomisen lahjan.
Mieleeni palautuu hetki lapsuuden ajan seuroista. Olin siellä isäni kanssa. Luoksemme tuli vanha mummo ja ihasteli isälle sitä, että perheemme kaikki lapset olivat säilyneet uskovaisina. Isän kasvot värähtivät, kun hän sanoi, että hänellä ei ainakaan ole siihen mitään ansiota.
Isäni kirjoitti muistelmiinsa: ”Viikon töiden ikävyydet korvasi kaunis näkymä, joka aukeni silmien eteen lauantai-iltana kotiin palattaessa. Kotipellot olivat viikon aikana puhjenneet tähkään. Se näkymä todella riemastutti. Ei muistanut enää viikon vaivoja.”
Kotipeltojen ohella isälläni oli toinen kylvömaa. Tuon kylvön puhkeamista tähkään hän ei kuitenkaan nähnyt. Isäni kohdalla toteutuivat Jeesuksen sanat: ”Toinen kylvää, toinen korjaa” (Joh. 3:37).
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys