Kun olin lap­si, ko­ti­ky­läl­lä­ni pi­det­tiin py­hä­kou­lua. Isä­ni oli yk­si opet­ta­jis­ta. Koko ky­län lap­set osal­lis­tui­vat py­hä­kou­luun taus­tois­ta riip­pu­mat­ta. Muis­tan, et­tä py­hä­kou­lun lo­puk­si isä saat­toi mäi­hä­tä nau­ris­ta ja tar­jo­ta sitä veit­sen­kär­jel­lä py­hä­kou­lu­lai­sil­le. Sitä en muis­ta, mitä isä opet­ti py­hä­kou­lus­sa, mut­ta joil­le­kin ope­tus oli jää­nyt mie­leen – lop­pui­äk­si.

Muu­ta­ma vuo­si sit­ten sain pyyn­nön käy­dä sai­raa­las­sa. Siel­lä oli yk­si lap­suu­den­ko­ti­ni naa­pu­rin­ty­töis­tä. Hän oli sai­ras, ei­kä hä­nel­lä ol­lut enää mon­ta elon­päi­vää jäl­jel­lä. Hän ilah­tui, kun näki mi­nut huo­neen­sa ovel­la: ”Oli­pa mu­ka­va, kun tu­lit!”

Sai­ras ker­toi, et­tä kun hä­nel­lä oli nyt ai­kaa miet­tiä asi­oi­ta, hän oli muis­ta­nut isä­ni pi­tä­mät py­hä­kou­lut yli 60 vuo­den ta­kaa. Hä­nel­le oli jää­nyt niis­tä mie­leen an­teek­si­an­ta­mus. Hän ky­syi, voi­si­ko hän nyt omis­taa tuon an­teek­si­an­ta­muk­sen omal­le koh­dal­leen. Siu­na­sin hän­tä ja hän sa­noi: ”Kii­tos.”

Sai­ras ker­toi, et­tä hä­nen isän­sä kuo­le­mas­ta oli yli 50 vuot­ta ja pian hä­net voi­daan hau­da­ta isän kans­sa sa­maan hau­taan: ”Kun olin pie­ni tyt­tö, isäl­lä oli ai­na kii­re, ja hä­nel­lä ei ol­lut ai­kaa ot­taa mi­nua sy­liin – nyt pää­sen isän sy­liin.”

Ker­roin sai­raal­le, et­tä kun hä­nen isän­sä oli sai­ras­ta­nut sa­maa tau­tia, mi­nun äi­ti­ni oli käy­nyt hä­nen luo­naan, ja isä oli teh­nyt pa­ran­nuk­sen. Sai­ras ei tien­nyt täs­tä. Hän oli kuu­le­mas­taan hy­vin iloi­nen ja tois­ti aja­tuk­sen, et­tä nyt hän pää­see isän­sä sy­liin.

Sai­raan kuol­tua kä­vin hä­nen vel­jen­sä luo­na toi­ses­sa sai­raa­las­sa. Muis­te­lin hä­nen­kin kans­saan isä­ni pi­tä­mää py­hä­kou­lua ja meil­lä ko­to­na pi­det­ty­jä seu­ro­ja. Mie­hen kat­se kir­kas­tui: ”Mi­nun luo­na­ni kävi pap­pi, ja se pap­pi teki mi­nul­le pa­ran­nuk­sen.”

Kes­ti het­ken, en­nen kuin ym­mär­sin, mitä mies tar­koit­ti. Sa­noin sit­ten hä­nel­le, et­tä nyt­hän sinä olet us­ko­vai­nen. Mies to­te­si hy­myil­len, et­tä niin olen. Läh­dön het­kel­lä siu­na­sin hän­tä pyy­tä­mät­tä. Jäl­leen mie­hen sil­mät kir­kas­tui­vat: ”Noin se pap­pi­kin sa­noi mi­nul­le!”

Erää­nä sun­nun­tai­aa­mu­na ta­li­ti­ai­nen ko­put­ti no­kal­laan olo­huo­neem­me ik­ku­naa. Ajat­te­lin, et­tä on­ko­han lin­nul­la näl­kä. Aja­tus toi mie­lee­ni sai­raa­las­sa ole­van mie­hen – oli­si­ko hä­nel­lä evan­ke­liu­min näl­kä. Me­nin au­tol­le ja ajoin sai­raa­laan. Pe­ril­le pääs­ty­ä­ni sai­ras nos­ti vuo­tees­saan pää­tään: ”Olen odot­ta­nut si­nua.” Sain tar­jo­ta hä­nel­le elä­män lei­pää.

Ker­roin mie­hel­le, et­tä olin käy­nyt sai­raa­las­sa kat­so­mas­sa hä­nen sis­ko­aan ja tä­mä­kin oli ha­lun­nut teh­dä pa­ran­nuk­sen. Ker­roin, et­tä myös hä­nen van­hem­pan­sa oli­vat kuol­leet us­ko­vai­si­na. Mies ker­toi, et­tä hä­nen pa­ran­nuk­sen­te­kon­sa ei ol­lut pa­pin an­si­o­ta, vaan us­ko­mi­sen asi­at oli­vat ol­leet hä­nen mie­les­sään jo usei­ta vuo­sia sen jäl­keen, kun hän oli ol­lut vaa­ras­sa kuol­la. Kun pap­pi tar­jo­si an­teek­si­an­ta­mus­ta, hän oli val­mis ot­ta­maan sen vas­taan.

Kun kä­vim­me vii­meis­tä ker­taa mie­hen luo­na, hän tun­tui elä­vän men­nyt­tä ai­kaa. Sai­raus oli eden­nyt, ja mie­hen aja­tuk­set pyö­ri­vät van­hois­sa asi­ois­sa. Yk­si asia ny­kyi­syy­des­tä oli kui­ten­kin kirk­kaa­na hä­nen mie­les­sään – hän oli saa­nut us­ko­mi­sen lah­jan.

Mie­lee­ni pa­lau­tuu het­ki lap­suu­den ajan seu­rois­ta. Olin siel­lä isä­ni kans­sa. Luok­sem­me tuli van­ha mum­mo ja ihas­te­li isäl­le sitä, et­tä per­heem­me kaik­ki lap­set oli­vat säi­ly­neet us­ko­vai­si­na. Isän kas­vot vä­räh­ti­vät, kun hän sa­noi, et­tä hä­nel­lä ei ai­na­kaan ole sii­hen mi­tään an­si­o­ta.

Isä­ni kir­joit­ti muis­tel­miin­sa: ”Vii­kon töi­den ikä­vyy­det kor­va­si kau­nis nä­ky­mä, joka au­ke­ni sil­mien eteen lau­an­tai-il­ta­na ko­tiin pa­lat­ta­es­sa. Ko­ti­pel­lot oli­vat vii­kon ai­ka­na puh­jen­neet täh­kään. Se nä­ky­mä to­del­la rie­mas­tut­ti. Ei muis­ta­nut enää vii­kon vai­vo­ja.”

Ko­ti­pel­to­jen ohel­la isäl­lä­ni oli toi­nen kyl­vö­maa. Tuon kyl­vön puh­ke­a­mis­ta täh­kään hän ei kui­ten­kaan näh­nyt. Isä­ni koh­dal­la to­teu­tui­vat Jee­suk­sen sa­nat: ”Toi­nen kyl­vää, toi­nen kor­jaa” (Joh. 3:37).